Siperialaista superteetä

Marraskuussa maa on suuressa osassa Suomea paljas, lehdet ovat tippuneet, eikä mikään enää kasva. Niin kurjasti asiat eivät kuitenkaan ole, etteikö pihamaalta löytyisi superfoodia kehoa ja mieltä virkistämään. Täytyy vain kulkea monen sukupolveni edustajan inhokkikasvin, vuorenkilven, luo ja kurkistaa sen vihreiden lehtien alle. Sieltä löytyy ruskea, fermentoitunut aarre, joka näyttäytyy joillekin rumina ja huonosti maatuvina edelliskesän lehtinä. Nyt kannattaa kerätä, puhdistaa ja kuivata lehtiä talven varalle ja palata apajille taas keväällä, kun kasvi paljastuu lumen alta.

Vanhoista lehdistä keitettyä uutetta kutsutaan siperialaiseksi teeksi. Vuorenkilpitee on Venäjällä laajalti tunnettu ja käytetty valmiste, joka muun muassa lisää hapenottokykyä. Naapurimaassamme kasvi on ainakin aiempina vuosina kuulunut apteekkienkin valikoimiin. Vuorenkilpi sisältää niin paljon terveydelle hyödyllisiä aineita, että sitä voidaan perustellusti kutsua superfoodiksi. Kasvin sisältämät parkkiaineet hillisevät tulehduksia, vahvistavat hiussuonia ja tyrehdyttävät verenvuotoa. Kosmetiikkateollisuus puolestaan kiinnostunut vuorenkilvestä sen suuren arbutiinipitoisuuden vuoksi. Arbutiinia käytetään ulkoisesti ihon pigmenttivirheiden ja couperosan hoitoon. Kotipihojen ihmekasvin sanotaan niin ikään polttavan rasvaa ja se sisältää myös paljon antioksidantteja.

Kuvan lähde: Wikipedia

Teetä vuorenkilvestä valmistetaan samoin kuin pakurikäävästä: teelusikallinen kuivattua ja murskattua kasvia puoleen litraan vettä ja annetaan kiehua 20 minuuttia. Siivilöidään ja nautitaan. Teen voi myös kiehauttamisen jälkeen antaa hautua liedellä yön yli. Miedonmakuista juomaa kannattaa valmistaa kerralla reilummin ja säilyttää jääkaapissa käyttöä varten. Jos teen litkiminen ei tunnu omalta jutulta, uutetta voi myös käyttää nesteenä ruoanvalmistuksessa ja leivonnassa tai vaikkapa smoothiessa.

Kovin montaa kertaa en ole vielä ehtinyt siperialaista teetä siemailla, mutta katson pihalla rehottavaa kasvustoa täysin eri silmin. Olen jo tainnut suunnitella sille uusiakin kasvupaikkoja tuleviin istutuksiin.

Lisää aiheesta:
http://www.vapaastiversoo.fi/index.php?mact=CGBlog%2Ccntnt01%2Cdetail%2C0&cntnt01articleid=73&cntnt01returnid=83
http://arjenilojaetsimassa.blogspot.fi/2013/05/siberian-tee.html
http://www.raahenseutu.fi/Teemat/1194746757109/artikkeli/hortoilua+takapihalla.html
http://www.mtt.fi/maaseuduntiede/pdf/mtt-mt-v65n01s14a.pdf
http://orgprints.org/17791/1/galambosi1.pdf
Toivo Rautavaara: Miten luonto parantaa. Wsoy. 

Melkein raakaa suklaata

Haaveissani on jo jonkin aikaa ollut raakasuklaan teon opettelu. Joka kerta se on tyssännyt reseptin lukemiseen. Niin kauheasti vaikeita ainesosia, kuten lucumaa, macaa tai siitepölyjä, jotka saavat ekokauppojen keskivertokuluttajan sormen suuhun. "Antaahan siis olla ja toiseen kertaan; ihme hippien hommaa tuostakin tehty", ajattelin.

Kunnes eräänä päivänä päätin, että kokeilen suklaan valmistusta omalla tavallani. Helpotin hommaa hiukan ja unohdin raakuuden ja vegaaniuden vaatimukset. Kunhan oppisin ensin perusteet, joilla lähteä liikkeelle ja kehityn sitten eteenpäin oman maun ja mielenkiinnon mukaan.

Lueskelin reseptin toisen perään, raavin päätäni hiukan, luin lisää reseptejä ja kokeilin viimein seuraavanlaista seosta:

Melkein raaka suklaa (14 kpl)

2,5 rkl kylmäpuristettua kookosöljyä
3 rkl kaakaovoita
3 rkl kaakaojauhetta
2 tl hunajaa
hyppynen merisuolaa

Kaikki aineet sulatetaan vesihauteessa ja kaadetaan jääpalamuotteihin (tai vaikka lautaselle, jos muotit puuttuvat) ja annetaan kovettua viileässä. 

Ensimmäinen kokeilukerta opetti heti muutaman asian. Suola kannattaa lisätä seokseen mahdollisimman hienona jauheena. Se ei nimittäin ehdi sulaa nimeksikään ja isot rakeet maistuvat aika mielenkiintoisilta suklaan seassa. Toiseksi: hunaja ei tahdo liueta rasvaan, ainakaan kovin nopeasti ja jää helposti valmistuskulhon pohjalle tehden ensimmäisistä muottiin valetuista suklaista karvaita ja viimeisistä ylimakeita sekä toivottoman tahmaisia. Ehkä tuossa onkin syy, miksi raakasuklaassa käytetetään mm. lucumaa makeutta antamassa. Toisella valmistuskerralla testasin reippaan sekoittamisen ja lusikalla annostelun voimaa kulhosta suoraan muottiin kaatamisen sijasta ja lopputulos oli heti parempi, joskin hunaja tahtoi edelleen painua muottikolojen pohjalle tehden herkuille tahmahuipun.

Kokeilevassa keittiössäni reseptin ainesosista raakoja olivat kookosöljy, kaakaovoi ja kaakaojauhe. Kolmen kaakaojauhelusikallisen voimalla suklaasta tulee tummaa, joten vaaleamman suklaan kaipaukseen määrää kannattaa pienentää. Jos raakuus ei ole kotisuklaan teon ehdoton tavoite, voisi kaakaojauheena kokeilla myös markettien kaakaojuomajauheita - niiden myötä tulisi mukaan monesti makeutta ja vaaleuttakin. Maitojauhettakin voisi varmasti kokeilla, kuten myös (intiaani)sokeria. Seokseen tai muotteihin voi myös lisätä pähkinöitä, kuivahedelmiä tms. lisäherkkua, jota suklaansa seassa haluaa nauttia.

Veikkaanpa, että moni raakasuklaan kannattaja kauhistuu, jos sattuu kokeiluistani lukemaan. Kuumennus tekee hallaa monille ravintoaineille ja markettien prosessoidut tuotteet voivat sisältää paljonkin lisäaineita. Itselleni tämä oli kuitenkin oiva tapa tutustua suklaan valmistamiseen ja luulen, että se voisi toimia myös muilla. Kun perusmeininki on hallussa, on helpompi ryhtyä soveltamaan ja hifistelemään. Itse tehden myös tiedän, mitä suklaani sisältää, vaikkei se aina ihan raakaa tai luomua olisikaan. Ja onhan suklaan tekeminen  myös helppoa ja hauskaa!

Lusikoidessa roiskuu!