Kaivattua helpotusta kutinaan

Toiset ihmiset tuntuvat olevan luonnostaan hyttysille mieluisampia kuin toiset. Kyseenalainen kunniani on usein olla porukassa se, jonka verta himoitaan eniten - tai siltä se ainakin tuntuu. Hyttysten ja kaikkien muiden öttiäisten pistot ovat olleet minulle aina melkoinen koettelemus. Iho kohoaa reiluille paukamille ja kutinaa riittää yötä myöten. Onpa muutaman ihan kunnolla ärtyneen piston takia pitänyt käydä lääkärinkin pakeilla.

Kutinan helpottamiseksi olen testannut laajan valikoiman erilaisia voiteita, puikkoja ja muita troppeja. Yhtä tehottomia kaikki, tekisi mieleni sanoa. Iho on kutinavoiteiden jäljiltä täynnä hajustettua tahmaa, eikä allergialääkkeistäkään ole sallituilla annosmäärillä vaivaan sanottavaa tehoa. Kokemukseni on, että rikkiraavittuun ihoon auttaa parhaiten Illodin -suuvesi tai joku kunnolla kirvelevä desinfiointiaine. Kutina unohtuu hetkeksi kirvelyn alle, palatakseen kuitenkin pian takaisin.

Pienille lapsille lääkevoiteet eivät ole lainkaan suositeltavia ja vauva-ajan koettaessa päädyin parin vuosikymmenen jälkeen turvautumaan lapsuudenkodista tuttuun konstiin. Kävelin paikalliseen puutarhamyymälään ja ostin lääkeaaloen (aloe vera). Tarjolla olevat yksilöt olivat jättimäisiä verrattuna siihen, millainen kaktus oli mielessäni hankkia. Halusin kuitenkin olla aivan varma, että kasvi on juuri se oikea (aloe lajeja on yli 300) ja kävelin ulos kaupasta iso aaloe sylissäni. Enkä ole ostostani katunut!

Aloe veran ihoa hoitava vaikutus on tunnettu antiikin ajoista ja markkinoilla onkin lukuisia siitä valmistettuja tuotteita. Palovamma tai paleltuma, hyttysen pisto tai kuivuuttaan kutiseva iho - aloe veran luvataan auttavan. Autuaaksi tekevä ihmetroppi ei sekään ole, mutta viilentävää helpotusta sen mehevien lehtien sisältävästä hyytelöstä saa niin hyttysen pistoon kuin kutisevaan aurinkoihottumaan. Ja mikä parasta: lehdestä voi käydä leikkaamassa uuden siivun heti, kun tuntuu, että edellisen vaikutus on lakkaamassa.

Aloen kuorta on aikain saatossa käytetty myös sisäisesti ulostus- ja oksetuslääkkeenä. Myrkytystietokeskus määrittelee kasvin myrkylliseksi, mutta toteaa myös, että pienen määrän syöminen aiheuttaa harvoin oireita. Toisaalta on myös kannustusta aloe vera mehun sisäiseen käyttöön mm. suoliston kunnon ylläpitämiseksi. Sisäisessä käytössä kannattanee siis aloe verankin osalta muistaa kohtuus ja jättää kuoret syömättä.

Vaikkei aloe vera kasvina olekaan vättämättä sisustuselementti parhaasta päästä, on se saanut pysyvän kodin pianomme päältä.

Pihamaan pienet auringot

Lapsena minulla oli tapana seurata mummuani pihamaalle ja metsään kuin hai laivaa. Mummun kanssa paistettiin keväisin nokkoslettuja ja syksyisin tattimuhennosta. Hänen kanssaan opin suomustamaan ahvenia ja rakastamaan kivien keräilyä. Mummun ansiosta tiesin jo varhain, että voikukkaa voi syödä. Leikkien lomassa suuhuni sujahti palanen vihreää lehteä. Ja heti perään keltaisia terälehtiä peittämään lehden suuhun tuomaa kitkerää makua. Iän myötä tapa jalostui sen verran, että kasvin osat päätyivät suuhun salaattikulhon ja lautasen kautta.

Voikukalla on useita terveysvaikutuksia, joista tunnetuimpia lienevät maksan puhdistus ja nesteenpoisto. Kasvin voima piilee sen lehdissä ja juurissa ja erityisesti lehtiä hyödyntäviä ruoka- ja yrttilääkintäohjeita on saatavilla runsaasti. Kukista tiedän keitettävän hunajamaista siirappia, joka maistuu kuulemma pähkinäiseltä ja vaniljaiselta. Väitetään myös, että voikukan nupuista saa etikkaan ja suolaan säilömällä aivan kapristen kaltaista tavaraa. Nettiä selatessa silmiini osui kuitenkin tiukimmin munakkaan resepti, johon tuli voikukan kukintoja. Sitähän pitäisi kokeilla nyt, kun materiaalia on piha pullollaan! Tuumasta toimeen siis.

Voikukkamunakas
2-3 dl voikukkia: täysin auki, vihreine osineen, mutta ilman varsia
sitruunamehua
2-3 kananmunaa
1/2 tl suolaa
loraus vettä
voita

Laita voi pannuun, kuumenna, vatkaa munakasseos kasaan, latele voikukkia naama alaspäin kuumaan pannuun, lisää loraus sitruunamehua ja kaada munakasseos päälle. Kansi päälle, väännä hellan nuppi 1/3 täydestä, anna tekeytyä 15 minuuttia, tarjoile. (Facebook ryhmästä Käytännön lääkekasvit)

Ajattelin kokeilla reseptiä varovasti, sillä munakas oli tulossa itselleni ja lapsilleni lounaaksi. Jos homma ei ollenkaan toimi, saan helposti nypittyä rehut pois ainakin lasten lautasilta. Ovathan mm. paprika ja salaatti saaneet heiltä aiemmin välittömän tuomion jäädä toistaiseksi vain lautasen koristuksiksi. Pistelin ruskistuneeseen voihin kukintoja ja ihastelin, kuinka ne vaihtoivat väriään ja kutistuivat hetkessä. Totesin myös, että efekti ei toteudu, jos kukka joutuu pannulle kyljelleen. Kun noin 10 pientä kukkaa oli tökittynä pannulle ja muutama pitkäksi unohtunut varrenpätkä katkottu pois, kaadoin päälle neljän munan munakasseoksen ja odottelin. Kukinnot pullahtelivat heti seoksen pintaan ja ehdin jo ajatella, että onnistuin sössimään koko jutun. Olin kuvitellut että kukat jäisivät paikoilleen ja käännetty munakas olisi täynnä pieniä aurinkoja. 

Voi onnistumisen iloa! Munakas maistui lapsillekin ja lautaset tyhjenivät hyvää vauhtia. Voikukan maku on todentotta hieman pähkinäinen ja voi korostaa sitä loistavasti. Koska useat siirappireseptit varoittavat vihreistä osista niiden karvauden vuoksi, maistelin ja mutustelin kukintoja tarkasti. Ehkä pieni karvaus on aistittavissa, mutta se ei todellakaan, ainakaan tässä reseptissä, ole mitään verrattuna esim. rucolaan tai moniin miedompiinkaan salaatteihin.  

Nyt katseeni kääntyy vähän väliä ikkunasta ulos: kestäähän voikukkakausi vielä pitkään, sillä tätä on saatava lisää! Seuraavassa kokeilussa jätän munakasmassan pois ja teen kukinnoista lämpimän kasvislisäkkeen. Tai napostelen sen ihan vain sellaisenaan, vaikka iltapalaksi.

Tahmeaa hyvää

Tämä tarina sai alkunsa silloisen kotikaupunkini Joensuun Kaislakadulta noin 15 vuotta sitten. Istuin ystäväni kotona alkavan syysflunssan kourissa. Hän keitti minulle teetä ja kaivoi kaapista purkin itse keitettyä kuusenkerkkäsiirappia. Se kuulemma helpottaisi. Oliko syynä tee, sympatia vai kotiin viemisiksi saatu siirappipurkki, kurja olo tuntui kuitenkin helpottavan. Siitä lähtien olen keväisin katsellut uutta keväisen vaaleanvihreää vuosikasvua puskevia kuusia sillä silmällä. Jonain päivänä vielä minäkin teitä keittelisin.

Kauan sai aikeeni hautua ja odottaa toteutumistaan, kunnes viimein koitti se päivä, jolloin keittiömme täyttyi huumaavasta kuusentuoksusta. Joulukuusen mukanaan tuoma vieno havuntuoksu ei yllä lähellekään keittyvien kerkkien vahvaa, mutta hyvää aromia. Kiireisen kokkaajan keittiöön ei siirapin keittäminen sovi, sillä aikaa tuhrautuu helposti viisi tuntia. Jälkiviisaana voin myös todeta, ettei hellepäiväkään ole ihan paras valinta hellan ääressä hikoiluun.

Netistä löytyi etsivälle useampi hieman toisistaan poikkeava siirappiohje, joita sujuvasti soveltamalla ja vähän omiani säveltämällä päädyin seuraavaan reseptiin:

2 litraa kuusenkerkkiä
2 litraa vettä
1 kilo intiaanisokeria

Pistin kerkät isoon kattilaan, liotin yön yli ja aamulla pistin kattilan tulille. Monet reseptit kehoittivat kaatamaan liotusveden pois, mutta toisaalta löytyi myös ohjeita, joissa liotusvesi keitettiin, joten päädyin aromien maksimoimiseen liotusvettä käyttäen. Kahden tunnin keittämisen jälkeen siivilöin kerkät pois liemestä, lisäsin sokerin ja jatkoin keittämistä toiset kaksi tuntia vähän väliä keitosta sekoitellen. Kaikki löytämäni reseptit ohjeistivat käyttämään sokeria, sitä tarkemmin määrittelemättä. Intiaanisokerin suurena ystävänä halusin kokeilla, millaisen tujauksen sen hieman salmiakkimainen aromi toisi lopputulokseen.

Ensi maistelulla kiehuva sokeriliemi ei tehnyt vaikutusta. Se maistui vetiseltä, pihkaiselta ja vähän makealta. Keittäminen teki kuitenkin ihmeitä, sillä pihkainen maku väistyi vähä vähältä. Loppujen lopuksi tuloksena oli vajaa litra tummaa, paksua ja hyvää siirappia. Intiaanisokerin ruskea väri teki lopputuloksesta aivan tummanruskeaa ja sen aromi pääsee siirapissa oikeuksiinsa peittämättä kuitenkaan kuusen makua.

Nyt ovat ensimmäiset purnukat odottamassa  syysflunssien saapumista. Kuusenkerkkäsiirappia on kansanlääkinnässä käytetty erityisesti yskänlääkkeenä ja hengitystieinfektioihin. Tuore kerkkä on muutenkin melkoista superruokaa. Siitä löytyy vitamiineja, hivenaineita ja antioksidantteja niin paljon, että kokeileminen kannattaa, vaikka salaatissa. Lääkekäytön lisäksi siirappia tullaan meillä käyttämään ainakin jäätelön ja lettujenkin kastikkeena. Haaveilen vielä toisen koesatsin keittämisestä, tällä kertaa liotusvesi pois kaadettuna ja tavallista sokeria käyttäen. Muutenhan ei voi tietää, mikä on parasta. 

Kerkkien keräämiseen pätee sama sääntö kuin joulukuusiinkin: jokamiehen oikeudet eivät niihin asti yllä, vaan keräämiseen tarvitaan maanomistajan lupa.