Vihreitä sipsejä

Sain viime viikonloppuna kunnian maistaa ystäväni valmistamia lehtikaalisipsejä. Pikainen googletus kertoi, että kyseessä on trendiherkku parhaasta päästä. Valmistusprosessia seuratessani hieman epäilin, voisiko tuosta seurata mitään hyvää, mutta niin sain niellä epäilyni herkkusipsien keralla. Seuraavalla kauppareissulla mukaan tarttui pussillinen lehtikaalia, koska noihin sipseihin tuli himo! Vihreitä lastuja rouskutellessa tulin miettineeksi, mistä kaikesta muusta vihreästä sipsejä voisi tehdä.

Niinpä uunipellille päätyi koe-erä, joka piti sisällään raitajuuren, porkkanan, voikukan, vuohenputken ja parin eri salaattilajikkeen lehtiä. Ja hyväähän se oli! Erityisesti raitajuuri miellytti makunystyröitäni. Tänä vuonna en tullut kylväneeksi mangoldia, mutta voisin kuvitella siitäkin syntyvän suussa sulavaa naposteltavaa. Ja mikä parasta, nämä sipsit ovat taatusti terveellisiä!

Vihreät sipsit (pellillinen)
n. 100g vihreää
1-2 tl (oliivi)öljyä
suolaa

Pese ja kuivaa vihreät hyvin. Revi lehdet kulhoon ja poista paksuimmat lehtiruodit. Lehdet kutistuvat uunissa, joten ihan pientä silppua ei kannata tehdä. Kaada lehtien päälle öljyä ja kääntele kunnes kaikki lehdet kiiltelevät öljystä. Lisää varovaisesti suolaa. Levitä seos uunipellille ja kuivaa 175 asteisessa uunissa kunnes sipsien reunat ovat hieman ruskistuneet. Lehtikaali valmistuu 10 minuutissa, ohuemmille lehdille riittää viisi minuuttia.

Halutessaan sipsejä voi maustaa esim. yrttisuolalla tai chilillä ja reseptejä löytyy myös raakaruokailijoiden vaatimukset täyttävästi. Sipsit ovat parhaimmillaan heti valmistuttuaan, sillä ne menettävät nopeasti rapeuttaan.

Ensi kesän puutarhaunelmiin on muuten lisätty mangoldin lisäksi myös reilusti lehtikaalia.

Etana, etana...

Pari vuotta sitten nappasin kasvimaalta satunnaisesti löytämäni lehtokotilon käsiini ja heitin sen keskelle pihanurmea. Ajattelin, että luonto hoitaa omansa pois. Vuosi sitten kävimme lähinaapureiden kanssa yhdessä taistoon lisääntynyttä kotilokantaa vastaan ja vertailimme tontinrajoilla saaliitamme. Tänäkin vuonna kiersin alkukesästä ahkerasti etikkaämpärin kanssa kukkapuskasta toiselle ja edelleen kasvimaalle hukuttaen niljakkaita happoliemeen. Kesän myötä into kuitenkin laantui; pikkutarkka etanakeräys piti nilviäiset poissa viikon pari, mutta sitten lähimetsän uumenista ja kuoriutuneista munista olikin saapunut jo uusi armeija taistelutantereelle.

Tänä kesänä lehtokotiloita on ollut naapurustossamme todella paljon. Yhden reilumman kokoisen perennan, kuten kotkansiipisaniaisen tai jalopähkämön, juuresta ja lehdiltä kotiloita voi löytyä kerralla helposti 30 kappaletta. Kotiloiden ruokavalio on sangen yksikertainen: niille kelpaa kaikki. Alkukesästä kotilot olivat erityisen viehtyneitä vuohenputkesta, sittemmin niille on kelvannut keskimääräistä paremmin mm. vuorenkilvet, nauhukset, perunanvarret, nauriit, vadelmat, apila... Kotiloiden sanotaan välttävän hiekkaesteen ylittämistä, mutta kummasti niitä näkyi pitkin kesää keskellä joka suuntaan metrien laajuista kivituhkakenttää, ylittämässä lämmintä asfalttitietä tai tutkimassa alikulkutunnelin betonikattoa. 

                                                  Kuvan lähde: Wikipedia

Hurjimpia hetkiä koin heinä- elokuun vaihteessa kosteana päivänä lähimetsän polulla, kun jokaisen askeleen alla rusahti, polkua ympäröivät horsmat ja vadelmat olivat täynnään kotiloita ja ylöspäin vilkaisemalla näin niiden kiikkuvan vaahteroissa ja pihlajissa aina kolmen metrin korkeuteen saakka valmiina tippumaan alikulkijan niskaan. Niitä oli muutaman sadan metrin matkalla tuhansia.

Puistatuksista toettuani en voinut muuta kuin todeta, ettei kotiloista tule eroon pääsemään - ne ovat tulleet jäädäkseen ja levitäkseen. On vain yksinkertaisesti sopeudettava niiden olemassaoloon. Luonnonlakien mukaan myös niiden olioiden, jotka kelpuuttavat lehtokotilot ruokavalioonsa, tulisi myös piakkoin runsaslukuistua näin notkuvan pöydän ääressä ja hillitä kotilokannan kasvua. Pihallemme variksille naurava harakkapoikue tai räkättirastasparvi ovatkin saaneet osakseen huomattavasti aiempaa suopeampia katseita. Tervehdin myös ilolla jokaista siilistä kertovaa merkkiä. Tervetuloa meidän pihaan, syötävää kyllä riittää!

Edelleen otan aika ajoin asioikseni kerätä kotiloita etikkakylpyyn kasvimaalta tai kukkapenkistä, missä niiden herkuttelu merkittävästi häiritsee. Mutta useammin huomaan poimivani vastaantulevan kotilon käteeni ja nakkaavani sen keskelle pihanurmea tai -tietä ajatellen, että luonto hoitaa omansa pois.  

                                                                Herkuttelun jäljet


Itsestäni ei ole, ainakaan vielä, kotiloita syömään, mutta kiinnostuneille suosittelen Makustelijoiden blogia, jossa kokeiltin kotiloiden kokkaamista keruuhommista alkaen. 

Omenamehua viinihapolla

Kuulin alkuviikosta naapuriltani kuuman vinkin: omenamehua voi tehdä viinihappoa apuna käyttäen. Naapuri oli itsekin vasta kuullut reseptin, eikä ollut sitä vielä ehtinyt testaamaan, mutta antoi minulle ylitse pursuavasta puustaan omppusatsin koe-erää varten. Kävin heti tuumasta toimeen ja nyt ensimmäinen sangollinen happomehua on valmis.

Omenamehu viinihapolla

Puoli ämpäriä omppulohkoja (n. 5 l)
Puoli ämpäriä kiehuvaa vettä
50 g viinihappoa

sokeria

Kiehuva vesi kaadetaan omppulohkojen päälle ja annetaan jäähtyä noin 15 minuuttia, jonka jälkeen lisätään joukkoon viinihappo. Annetaan seistä 2-3 vuorokautta, sitten siivilöidään, kuumennetaan kiehuvaksi ja lisätään haluttu määrä sokeria. 

Ensimmäistä satsia tehdessä opin, ettei ämpäriä kannata pistää ääriään myöden täyteen kiehuvaa vettä, sillä viinihappo tulee liuottaa ensin veteen ja sekoittaa vasta sitten mehuämpäriin.  Ämpärin kansi on myös usein kovera ja vaatii hieman tilaa ämpärin sisältä.

Parin päivän päästä omppulohkot olivat muuttuneet vaaleanpunertaviksi ja liemikin saanut hennon oranssinpunaisen värin. Syntynyt mehu oli melkoisen hapokasta ja vaati aika runsaan sokeroinnin. Omenalajike ja omenoiden kypsyysaste vaikuttaa todennäköisesti niin hapokkuuteen kuin makeuteenkin, mutta se selviää kokemuksen karttuessa. Kovin vahvaa mehusta ei tullut 50-50 laimennussuhde tuntui ainakin ensituntumalta turhan suurelta, mutta toisaalta mehu ei ihan raakanakaan suuhuni sopinut. Ensimmäisestä satsista mehua syntyi noin seitsemän litraa.

Tuoremehun veroista viinihappomehu ei mielestäni ole, mutta sen verran hyvää ja helppoa, että seuraavaan kerran viinihappohyllylle osuessani nappaan mukaan useamman pussin, sillä pakkasessa ja kylmäkaapissa on vielä tilaa.

Puolukkarahka herkkuhetkiin

Metsät ovat pullollaan pieniä punaisia aarteita ja sen kunniaksi laitan jakoon viime keväänä puolivahingossa kehittelemäni puolukkarahkan reseptin, jota yksi ja toinenkin herkkusuu on santsannut. Rahkan juju on intiaanisokerissa, joka antaa kinuskisen maun ja värin ilman, että kinuskia tarvitsee keittää. Muukin tumma sokeri toiminee samoin, mutta itse olen viehtynyt intiaanisokeriin paitsi sen maun myös ravintosisällön takia. Myös rahkaa on reseptissä reilusti, jotta herkku olisi sallitumpi myös juhlapäivien välissä. Annos on sen verran reilu, että siitä riittää hyvin kavereillekin. 

Kinuskinen puolukkarahka

2 dl kuohukermaa
1 kg rahkaa
1,5-2 dl intiaanisokeria
n. 3 dl puolukoita

Vaahdota kuohukerma ja lisää sokeri kerman sekaan vaahdotuksen loppuvaiheessa. Vatkaa vielä hetki, että sokeri sulaa kerman joukkoon värjäten sen vaalean ruskeaksi. Lisää seokseen rahka - kannattaa edelleen käyttää sähkövatkainta apuna. Lisää viimeiseksi (jäiset) puolukat lusikalla tai kauhalla sekoittaen, jotta marjat eivät rikkoonnu, vaan säilyvät kirpeinä sattumina makean rahkan seassa.

Makoisaa sadonkorjuuaikaa!