Siperialaista superteetä

Marraskuussa maa on suuressa osassa Suomea paljas, lehdet ovat tippuneet, eikä mikään enää kasva. Niin kurjasti asiat eivät kuitenkaan ole, etteikö pihamaalta löytyisi superfoodia kehoa ja mieltä virkistämään. Täytyy vain kulkea monen sukupolveni edustajan inhokkikasvin, vuorenkilven, luo ja kurkistaa sen vihreiden lehtien alle. Sieltä löytyy ruskea, fermentoitunut aarre, joka näyttäytyy joillekin rumina ja huonosti maatuvina edelliskesän lehtinä. Nyt kannattaa kerätä, puhdistaa ja kuivata lehtiä talven varalle ja palata apajille taas keväällä, kun kasvi paljastuu lumen alta.

Vanhoista lehdistä keitettyä uutetta kutsutaan siperialaiseksi teeksi. Vuorenkilpitee on Venäjällä laajalti tunnettu ja käytetty valmiste, joka muun muassa lisää hapenottokykyä. Naapurimaassamme kasvi on ainakin aiempina vuosina kuulunut apteekkienkin valikoimiin. Vuorenkilpi sisältää niin paljon terveydelle hyödyllisiä aineita, että sitä voidaan perustellusti kutsua superfoodiksi. Kasvin sisältämät parkkiaineet hillisevät tulehduksia, vahvistavat hiussuonia ja tyrehdyttävät verenvuotoa. Kosmetiikkateollisuus puolestaan kiinnostunut vuorenkilvestä sen suuren arbutiinipitoisuuden vuoksi. Arbutiinia käytetään ulkoisesti ihon pigmenttivirheiden ja couperosan hoitoon. Kotipihojen ihmekasvin sanotaan niin ikään polttavan rasvaa ja se sisältää myös paljon antioksidantteja.

Kuvan lähde: Wikipedia

Teetä vuorenkilvestä valmistetaan samoin kuin pakurikäävästä: teelusikallinen kuivattua ja murskattua kasvia puoleen litraan vettä ja annetaan kiehua 20 minuuttia. Siivilöidään ja nautitaan. Teen voi myös kiehauttamisen jälkeen antaa hautua liedellä yön yli. Miedonmakuista juomaa kannattaa valmistaa kerralla reilummin ja säilyttää jääkaapissa käyttöä varten. Jos teen litkiminen ei tunnu omalta jutulta, uutetta voi myös käyttää nesteenä ruoanvalmistuksessa ja leivonnassa tai vaikkapa smoothiessa.

Kovin montaa kertaa en ole vielä ehtinyt siperialaista teetä siemailla, mutta katson pihalla rehottavaa kasvustoa täysin eri silmin. Olen jo tainnut suunnitella sille uusiakin kasvupaikkoja tuleviin istutuksiin.

Lisää aiheesta:
http://www.vapaastiversoo.fi/index.php?mact=CGBlog%2Ccntnt01%2Cdetail%2C0&cntnt01articleid=73&cntnt01returnid=83
http://arjenilojaetsimassa.blogspot.fi/2013/05/siberian-tee.html
http://www.raahenseutu.fi/Teemat/1194746757109/artikkeli/hortoilua+takapihalla.html
http://www.mtt.fi/maaseuduntiede/pdf/mtt-mt-v65n01s14a.pdf
http://orgprints.org/17791/1/galambosi1.pdf
Toivo Rautavaara: Miten luonto parantaa. Wsoy. 

Melkein raakaa suklaata

Haaveissani on jo jonkin aikaa ollut raakasuklaan teon opettelu. Joka kerta se on tyssännyt reseptin lukemiseen. Niin kauheasti vaikeita ainesosia, kuten lucumaa, macaa tai siitepölyjä, jotka saavat ekokauppojen keskivertokuluttajan sormen suuhun. "Antaahan siis olla ja toiseen kertaan; ihme hippien hommaa tuostakin tehty", ajattelin.

Kunnes eräänä päivänä päätin, että kokeilen suklaan valmistusta omalla tavallani. Helpotin hommaa hiukan ja unohdin raakuuden ja vegaaniuden vaatimukset. Kunhan oppisin ensin perusteet, joilla lähteä liikkeelle ja kehityn sitten eteenpäin oman maun ja mielenkiinnon mukaan.

Lueskelin reseptin toisen perään, raavin päätäni hiukan, luin lisää reseptejä ja kokeilin viimein seuraavanlaista seosta:

Melkein raaka suklaa (14 kpl)

2,5 rkl kylmäpuristettua kookosöljyä
3 rkl kaakaovoita
3 rkl kaakaojauhetta
2 tl hunajaa
hyppynen merisuolaa

Kaikki aineet sulatetaan vesihauteessa ja kaadetaan jääpalamuotteihin (tai vaikka lautaselle, jos muotit puuttuvat) ja annetaan kovettua viileässä. 

Ensimmäinen kokeilukerta opetti heti muutaman asian. Suola kannattaa lisätä seokseen mahdollisimman hienona jauheena. Se ei nimittäin ehdi sulaa nimeksikään ja isot rakeet maistuvat aika mielenkiintoisilta suklaan seassa. Toiseksi: hunaja ei tahdo liueta rasvaan, ainakaan kovin nopeasti ja jää helposti valmistuskulhon pohjalle tehden ensimmäisistä muottiin valetuista suklaista karvaita ja viimeisistä ylimakeita sekä toivottoman tahmaisia. Ehkä tuossa onkin syy, miksi raakasuklaassa käytetetään mm. lucumaa makeutta antamassa. Toisella valmistuskerralla testasin reippaan sekoittamisen ja lusikalla annostelun voimaa kulhosta suoraan muottiin kaatamisen sijasta ja lopputulos oli heti parempi, joskin hunaja tahtoi edelleen painua muottikolojen pohjalle tehden herkuille tahmahuipun.

Kokeilevassa keittiössäni reseptin ainesosista raakoja olivat kookosöljy, kaakaovoi ja kaakaojauhe. Kolmen kaakaojauhelusikallisen voimalla suklaasta tulee tummaa, joten vaaleamman suklaan kaipaukseen määrää kannattaa pienentää. Jos raakuus ei ole kotisuklaan teon ehdoton tavoite, voisi kaakaojauheena kokeilla myös markettien kaakaojuomajauheita - niiden myötä tulisi mukaan monesti makeutta ja vaaleuttakin. Maitojauhettakin voisi varmasti kokeilla, kuten myös (intiaani)sokeria. Seokseen tai muotteihin voi myös lisätä pähkinöitä, kuivahedelmiä tms. lisäherkkua, jota suklaansa seassa haluaa nauttia.

Veikkaanpa, että moni raakasuklaan kannattaja kauhistuu, jos sattuu kokeiluistani lukemaan. Kuumennus tekee hallaa monille ravintoaineille ja markettien prosessoidut tuotteet voivat sisältää paljonkin lisäaineita. Itselleni tämä oli kuitenkin oiva tapa tutustua suklaan valmistamiseen ja luulen, että se voisi toimia myös muilla. Kun perusmeininki on hallussa, on helpompi ryhtyä soveltamaan ja hifistelemään. Itse tehden myös tiedän, mitä suklaani sisältää, vaikkei se aina ihan raakaa tai luomua olisikaan. Ja onhan suklaan tekeminen  myös helppoa ja hauskaa!

Lusikoidessa roiskuu!

Vähänkö siistii!

Taannoin sosiaalista mediaa selatessani silmiini osui kotitekoisen puhdistusaineen ohje. Sen verran simppelistä ja mielenkiintoisesta reseptistä oli kyse, että päätin kokeilla sitä heti.

Yleispuhdistusaine

-2-3 (luomu)sitrushedelmää
-väkiviinaetikkaa
 

Kuori hedelmät ja lado kuoret kannelliseen lasipurkkiin. Kaada purkkiin väkiviinaetikkaa sen verran, että kuoret peittyvät. Sulje purkki ja anna pesuaineen tekeytyä 2 viikosta kuukauteen. Siivilöi neste suihkepulloon ja laimenna vedellä 50% pesunestettä 50% vettä. Lisää halutessasi eteeristä öljyä.

Suurin vaiva reseptissä on odottaminen. Toisaalta taas iloisen keltainen purkki keittiön pöydällä on omiaan piristämään syyspäiviä. Reilun kahden viikon jälkeen purkkiin latomani sitruunankuoret alkoivat näyttää väsyneiltä ja ajattelin, että on aika ottaa aine testikäyttöön. Purkin kantta raottaessa vastaan tulvahti sitruunainen etikan tuoksu, joka ei kuitenkaan ollut vastenmielinen. Laimensin liemen käyttöseokseksi ja aloin suihkimaan. Suihkuttelin pesuainetta aina uuteen kohteeseen ensialkuun varovasti, varmistaakseni etten aiheuta vahinkoa pinnoille. Todentotta lika tuntui irtoavan keittön ja wc:n kaakeleista sekä ovenpielistä pelkkää vesipesua paremmin. Peilikin puhdistui vaivatta. Mutta pientä viilaamista vaadittiin. Kävi ilmi, että sitrusöljyt haihtuvat seoksesta etikkaa nopeammin ja pienessä wc-tilassa etikan haju alkoi olla pian pistävä. Käden ulottuvilla sattui onneksi olemaan eteeristä laventeliöljyä ja tiputtelin sitä seokseen 10 pisaran verran. Heti helpotti ja sain hoidettua hommat loppuun. Isommassa tilassa hajustamattoman lioksen etikan hajun kyllä huomasi, mutta se kuitenkin haihtui pois ennen kuin alkoi häiritsemään.

Reseptissä vinkataan myös, että lios toimisi käsi- ja konetiskiaineena. Ilman ph-liuskoja pesuaineen happamuutta on vaikea arvioida, enkä ole perillä sitruunankuoren ph-arvosta. Maalaisjärki sanoo kuitenkin, että etikkapohjainen pesuaine on hapanta, eli tepsii kalkkisaostumiin ja rasvainen ruokalika vaati irrotakseen emäksisen pesuaineen. Hieman skeptisin mielin lähdin siis testaamaan tiskausta. Sain kyllä skeptisyyteni niellä, sillä juustomunakaslautanen puhdistui tiskiharjalla ja parilla suihkauksella pesuainetta. Konetiskaukseen en ole ainetta rohjennut vielä testata.

Tämä kotikutoinen pesuaine pystyy tuskin kokonaan korvaamaan teollisia tuotteita, mutta se on kyllä oiva ja tervetullut lisä ainakin lapsi- ja miksei myös eläinperheiden siivoukseen. Turhia kemikaaleja ei tässä myrkyttömässä pesuaineessa ole, etenkään jos muistaa käyttää luomuhedelmiä. Eläinperheissä liuosta voisi kokeilla myös esim. sohvan, maton tai kenkien suojaamiseen kynsiltä ja hampailta sekä merkkailulta.

Vihreitä sipsejä

Sain viime viikonloppuna kunnian maistaa ystäväni valmistamia lehtikaalisipsejä. Pikainen googletus kertoi, että kyseessä on trendiherkku parhaasta päästä. Valmistusprosessia seuratessani hieman epäilin, voisiko tuosta seurata mitään hyvää, mutta niin sain niellä epäilyni herkkusipsien keralla. Seuraavalla kauppareissulla mukaan tarttui pussillinen lehtikaalia, koska noihin sipseihin tuli himo! Vihreitä lastuja rouskutellessa tulin miettineeksi, mistä kaikesta muusta vihreästä sipsejä voisi tehdä.

Niinpä uunipellille päätyi koe-erä, joka piti sisällään raitajuuren, porkkanan, voikukan, vuohenputken ja parin eri salaattilajikkeen lehtiä. Ja hyväähän se oli! Erityisesti raitajuuri miellytti makunystyröitäni. Tänä vuonna en tullut kylväneeksi mangoldia, mutta voisin kuvitella siitäkin syntyvän suussa sulavaa naposteltavaa. Ja mikä parasta, nämä sipsit ovat taatusti terveellisiä!

Vihreät sipsit (pellillinen)
n. 100g vihreää
1-2 tl (oliivi)öljyä
suolaa

Pese ja kuivaa vihreät hyvin. Revi lehdet kulhoon ja poista paksuimmat lehtiruodit. Lehdet kutistuvat uunissa, joten ihan pientä silppua ei kannata tehdä. Kaada lehtien päälle öljyä ja kääntele kunnes kaikki lehdet kiiltelevät öljystä. Lisää varovaisesti suolaa. Levitä seos uunipellille ja kuivaa 175 asteisessa uunissa kunnes sipsien reunat ovat hieman ruskistuneet. Lehtikaali valmistuu 10 minuutissa, ohuemmille lehdille riittää viisi minuuttia.

Halutessaan sipsejä voi maustaa esim. yrttisuolalla tai chilillä ja reseptejä löytyy myös raakaruokailijoiden vaatimukset täyttävästi. Sipsit ovat parhaimmillaan heti valmistuttuaan, sillä ne menettävät nopeasti rapeuttaan.

Ensi kesän puutarhaunelmiin on muuten lisätty mangoldin lisäksi myös reilusti lehtikaalia.

Etana, etana...

Pari vuotta sitten nappasin kasvimaalta satunnaisesti löytämäni lehtokotilon käsiini ja heitin sen keskelle pihanurmea. Ajattelin, että luonto hoitaa omansa pois. Vuosi sitten kävimme lähinaapureiden kanssa yhdessä taistoon lisääntynyttä kotilokantaa vastaan ja vertailimme tontinrajoilla saaliitamme. Tänäkin vuonna kiersin alkukesästä ahkerasti etikkaämpärin kanssa kukkapuskasta toiselle ja edelleen kasvimaalle hukuttaen niljakkaita happoliemeen. Kesän myötä into kuitenkin laantui; pikkutarkka etanakeräys piti nilviäiset poissa viikon pari, mutta sitten lähimetsän uumenista ja kuoriutuneista munista olikin saapunut jo uusi armeija taistelutantereelle.

Tänä kesänä lehtokotiloita on ollut naapurustossamme todella paljon. Yhden reilumman kokoisen perennan, kuten kotkansiipisaniaisen tai jalopähkämön, juuresta ja lehdiltä kotiloita voi löytyä kerralla helposti 30 kappaletta. Kotiloiden ruokavalio on sangen yksikertainen: niille kelpaa kaikki. Alkukesästä kotilot olivat erityisen viehtyneitä vuohenputkesta, sittemmin niille on kelvannut keskimääräistä paremmin mm. vuorenkilvet, nauhukset, perunanvarret, nauriit, vadelmat, apila... Kotiloiden sanotaan välttävän hiekkaesteen ylittämistä, mutta kummasti niitä näkyi pitkin kesää keskellä joka suuntaan metrien laajuista kivituhkakenttää, ylittämässä lämmintä asfalttitietä tai tutkimassa alikulkutunnelin betonikattoa. 

                                                  Kuvan lähde: Wikipedia

Hurjimpia hetkiä koin heinä- elokuun vaihteessa kosteana päivänä lähimetsän polulla, kun jokaisen askeleen alla rusahti, polkua ympäröivät horsmat ja vadelmat olivat täynnään kotiloita ja ylöspäin vilkaisemalla näin niiden kiikkuvan vaahteroissa ja pihlajissa aina kolmen metrin korkeuteen saakka valmiina tippumaan alikulkijan niskaan. Niitä oli muutaman sadan metrin matkalla tuhansia.

Puistatuksista toettuani en voinut muuta kuin todeta, ettei kotiloista tule eroon pääsemään - ne ovat tulleet jäädäkseen ja levitäkseen. On vain yksinkertaisesti sopeudettava niiden olemassaoloon. Luonnonlakien mukaan myös niiden olioiden, jotka kelpuuttavat lehtokotilot ruokavalioonsa, tulisi myös piakkoin runsaslukuistua näin notkuvan pöydän ääressä ja hillitä kotilokannan kasvua. Pihallemme variksille naurava harakkapoikue tai räkättirastasparvi ovatkin saaneet osakseen huomattavasti aiempaa suopeampia katseita. Tervehdin myös ilolla jokaista siilistä kertovaa merkkiä. Tervetuloa meidän pihaan, syötävää kyllä riittää!

Edelleen otan aika ajoin asioikseni kerätä kotiloita etikkakylpyyn kasvimaalta tai kukkapenkistä, missä niiden herkuttelu merkittävästi häiritsee. Mutta useammin huomaan poimivani vastaantulevan kotilon käteeni ja nakkaavani sen keskelle pihanurmea tai -tietä ajatellen, että luonto hoitaa omansa pois.  

                                                                Herkuttelun jäljet


Itsestäni ei ole, ainakaan vielä, kotiloita syömään, mutta kiinnostuneille suosittelen Makustelijoiden blogia, jossa kokeiltin kotiloiden kokkaamista keruuhommista alkaen. 

Omenamehua viinihapolla

Kuulin alkuviikosta naapuriltani kuuman vinkin: omenamehua voi tehdä viinihappoa apuna käyttäen. Naapuri oli itsekin vasta kuullut reseptin, eikä ollut sitä vielä ehtinyt testaamaan, mutta antoi minulle ylitse pursuavasta puustaan omppusatsin koe-erää varten. Kävin heti tuumasta toimeen ja nyt ensimmäinen sangollinen happomehua on valmis.

Omenamehu viinihapolla

Puoli ämpäriä omppulohkoja (n. 5 l)
Puoli ämpäriä kiehuvaa vettä
50 g viinihappoa

sokeria

Kiehuva vesi kaadetaan omppulohkojen päälle ja annetaan jäähtyä noin 15 minuuttia, jonka jälkeen lisätään joukkoon viinihappo. Annetaan seistä 2-3 vuorokautta, sitten siivilöidään, kuumennetaan kiehuvaksi ja lisätään haluttu määrä sokeria. 

Ensimmäistä satsia tehdessä opin, ettei ämpäriä kannata pistää ääriään myöden täyteen kiehuvaa vettä, sillä viinihappo tulee liuottaa ensin veteen ja sekoittaa vasta sitten mehuämpäriin.  Ämpärin kansi on myös usein kovera ja vaatii hieman tilaa ämpärin sisältä.

Parin päivän päästä omppulohkot olivat muuttuneet vaaleanpunertaviksi ja liemikin saanut hennon oranssinpunaisen värin. Syntynyt mehu oli melkoisen hapokasta ja vaati aika runsaan sokeroinnin. Omenalajike ja omenoiden kypsyysaste vaikuttaa todennäköisesti niin hapokkuuteen kuin makeuteenkin, mutta se selviää kokemuksen karttuessa. Kovin vahvaa mehusta ei tullut 50-50 laimennussuhde tuntui ainakin ensituntumalta turhan suurelta, mutta toisaalta mehu ei ihan raakanakaan suuhuni sopinut. Ensimmäisestä satsista mehua syntyi noin seitsemän litraa.

Tuoremehun veroista viinihappomehu ei mielestäni ole, mutta sen verran hyvää ja helppoa, että seuraavaan kerran viinihappohyllylle osuessani nappaan mukaan useamman pussin, sillä pakkasessa ja kylmäkaapissa on vielä tilaa.

Puolukkarahka herkkuhetkiin

Metsät ovat pullollaan pieniä punaisia aarteita ja sen kunniaksi laitan jakoon viime keväänä puolivahingossa kehittelemäni puolukkarahkan reseptin, jota yksi ja toinenkin herkkusuu on santsannut. Rahkan juju on intiaanisokerissa, joka antaa kinuskisen maun ja värin ilman, että kinuskia tarvitsee keittää. Muukin tumma sokeri toiminee samoin, mutta itse olen viehtynyt intiaanisokeriin paitsi sen maun myös ravintosisällön takia. Myös rahkaa on reseptissä reilusti, jotta herkku olisi sallitumpi myös juhlapäivien välissä. Annos on sen verran reilu, että siitä riittää hyvin kavereillekin. 

Kinuskinen puolukkarahka

2 dl kuohukermaa
1 kg rahkaa
1,5-2 dl intiaanisokeria
n. 3 dl puolukoita

Vaahdota kuohukerma ja lisää sokeri kerman sekaan vaahdotuksen loppuvaiheessa. Vatkaa vielä hetki, että sokeri sulaa kerman joukkoon värjäten sen vaalean ruskeaksi. Lisää seokseen rahka - kannattaa edelleen käyttää sähkövatkainta apuna. Lisää viimeiseksi (jäiset) puolukat lusikalla tai kauhalla sekoittaen, jotta marjat eivät rikkoonnu, vaan säilyvät kirpeinä sattumina makean rahkan seassa.

Makoisaa sadonkorjuuaikaa!