torstai 21. marraskuuta 2013

Siperialaista superteetä

Marraskuussa maa on suuressa osassa Suomea paljas, lehdet ovat tippuneet, eikä mikään enää kasva. Niin kurjasti asiat eivät kuitenkaan ole, etteikö pihamaalta löytyisi superfoodia kehoa ja mieltä virkistämään. Täytyy vain kulkea monen sukupolveni edustajan inhokkikasvin, vuorenkilven, luo ja kurkistaa sen vihreiden lehtien alle. Sieltä löytyy ruskea, fermentoitunut aarre, joka näyttäytyy joillekin rumina ja huonosti maatuvina edelliskesän lehtinä. Nyt kannattaa kerätä, puhdistaa ja kuivata lehtiä talven varalle ja palata apajille taas keväällä, kun kasvi paljastuu lumen alta.

Vanhoista lehdistä keitettyä uutetta kutsutaan siperialaiseksi teeksi. Vuorenkilpitee on Venäjällä laajalti tunnettu ja käytetty valmiste, joka muun muassa lisää hapenottokykyä. Naapurimaassamme kasvi on ainakin aiempina vuosina kuulunut apteekkienkin valikoimiin. Vuorenkilpi sisältää niin paljon terveydelle hyödyllisiä aineita, että sitä voidaan perustellusti kutsua superfoodiksi. Kasvin sisältämät parkkiaineet hillisevät tulehduksia, vahvistavat hiussuonia ja tyrehdyttävät verenvuotoa. Kosmetiikkateollisuus puolestaan kiinnostunut vuorenkilvestä sen suuren arbutiinipitoisuuden vuoksi. Arbutiinia käytetään ulkoisesti ihon pigmenttivirheiden ja couperosan hoitoon. Kotipihojen ihmekasvin sanotaan niin ikään polttavan rasvaa ja se sisältää myös paljon antioksidantteja.

Kuvan lähde: Wikipedia


Teetä vuorenkilvestä valmistetaan samoin kuin pakurikäävästä: teelusikallinen kuivattua ja murskattua kasvia puoleen litraan vettä ja annetaan kiehua 20 minuuttia. Siivilöidään ja nautitaan. Teen voi myös kiehauttamisen jälkeen antaa hautua liedellä yön yli. Miedonmakuista juomaa kannattaa valmistaa kerralla reilummin ja säilyttää jääkaapissa käyttöä varten. Jos teen litkiminen ei tunnu omalta jutulta, uutetta voi myös käyttää nesteenä ruoanvalmistuksessa ja leivonnassa tai vaikkapa smoothiessa.

Kovin montaa kertaa en ole vielä ehtinyt siperialaista teetä siemailla, mutta katson pihalla rehottavaa kasvustoa täysin eri silmin. Olen jo tainnut suunnitella sille uusiakin kasvupaikkoja tuleviin istutuksiin.

Lisää aiheesta:
http://www.vapaastiversoo.fi/index.php?mact=CGBlog%2Ccntnt01%2Cdetail%2C0&cntnt01articleid=73&cntnt01returnid=83
http://arjenilojaetsimassa.blogspot.fi/2013/05/siberian-tee.html
http://www.raahenseutu.fi/Teemat/1194746757109/artikkeli/hortoilua+takapihalla.html
http://www.mtt.fi/maaseuduntiede/pdf/mtt-mt-v65n01s14a.pdf
http://orgprints.org/17791/1/galambosi1.pdf
Toivo Rautavaara: Miten luonto parantaa. Wsoy. 

torstai 7. marraskuuta 2013

Melkein raakaa suklaata

Haaveissani on jo jonkin aikaa ollut raakasuklaan teon opettelu. Joka kerta se on tyssännyt reseptin lukemiseen. Niin kauheasti vaikeita ainesosia, kuten lucumaa, macaa tai siitepölyjä, jotka saavat ekokauppojen keskivertokuluttajan sormen suuhun. "Antaahan siis olla ja toiseen kertaan; ihme hippien hommaa tuostakin tehty", ajattelin.

Kunnes eräänä päivänä päätin, että kokeilen suklaan valmistusta omalla tavallani. Helpotin hommaa hiukan ja unohdin raakuuden ja vegaaniuden vaatimukset. Kunhan oppisin ensin perusteet, joilla lähteä liikkeelle ja kehityn sitten eteenpäin oman maun ja mielenkiinnon mukaan.

Lueskelin reseptin toisen perään, raavin päätäni hiukan, luin lisää reseptejä ja kokeilin viimein seuraavanlaista seosta:


Melkein raaka suklaa (14 kpl)

2,5 rkl kylmäpuristettua kookosöljyä
3 rkl kaakaovoita
3 rkl kaakaojauhetta
2 tl hunajaa
hyppynen merisuolaa
Kaikki aineet sulatetaan vesihauteessa ja kaadetaan jääpalamuotteihin (tai vaikka lautaselle, jos muotit puuttuvat) ja annetaan kovettua viileässä. 
Ensimmäinen kokeilukerta opetti heti muutaman asian. Suola kannattaa lisätä seokseen mahdollisimman hienona jauheena. Se ei nimittäin ehdi sulaa nimeksikään ja isot rakeet maistuvat aika mielenkiintoisilta suklaan seassa. Toiseksi: hunaja ei tahdo liueta rasvaan, ainakaan kovin nopeasti ja jää helposti valmistuskulhon pohjalle tehden ensimmäisistä muottiin valetuista suklaista karvaita ja viimeisistä ylimakeita sekä toivottoman tahmaisia. Ehkä tuossa onkin syy, miksi raakasuklaassa käytetetään mm. lucumaa makeutta antamassa. Toisella valmistuskerralla testasin reippaan sekoittamisen ja lusikalla annostelun voimaa kulhosta suoraan muottiin kaatamisen sijasta ja lopputulos oli heti parempi, joskin hunaja tahtoi edelleen painua muottikolojen pohjalle tehden herkuille tahmahuipun.

Kokeilevassa keittiössäni reseptin ainesosista raakoja olivat kookosöljy, kaakaovoi ja kaakaojauhe. Kolmen kaakaojauhelusikallisen voimalla suklaasta tulee tummaa, joten vaaleamman suklaan kaipaukseen määrää kannattaa pienentää. Jos raakuus ei ole kotisuklaan teon ehdoton tavoite, voisi kaakaojauheena kokeilla myös markettien kaakaojuomajauheita - niiden myötä tulisi mukaan monesti makeutta ja vaaleuttakin. Maitojauhettakin voisi varmasti kokeilla, kuten myös (intiaani)sokeria. Seokseen tai muotteihin voi myös lisätä pähkinöitä, kuivahedelmiä tms. lisäherkkua, jota suklaansa seassa haluaa nauttia.

Veikkaanpa, että moni raakasuklaan kannattaja kauhistuu, jos sattuu kokeiluistani lukemaan. Kuumennus tekee hallaa monille ravintoaineille ja markettien prosessoidut tuotteet voivat sisältää paljonkin lisäaineita. Itselleni tämä oli kuitenkin oiva tapa tutustua suklaan valmistamiseen ja luulen, että se voisi toimia myös muilla. Kun perusmeininki on hallussa, on helpompi ryhtyä soveltamaan ja hifistelemään. Itse tehden myös tiedän, mitä suklaani sisältää, vaikkei se aina ihan raakaa tai luomua olisikaan. Ja onhan suklaan tekeminen  myös helppoa ja hauskaa!

Lusikoidessa roiskuu!

torstai 24. lokakuuta 2013

Vähänkö siistii!

Taannoin sosiaalista mediaa selatessani silmiini osui kotitekoisen puhdistusaineen ohje. Sen verran simppelistä ja mielenkiintoisesta reseptistä oli kyse, että päätin kokeilla sitä heti.

Yleispuhdistusaine
-2-3 (luomu)sitrushedelmää
-väkiviinaetikkaa
 
Kuori hedelmät ja lado kuoret kannelliseen lasipurkkiin. Kaada purkkiin väkiviinaetikkaa sen verran, että kuoret peittyvät. Sulje purkki ja anna pesuaineen tekeytyä 2 viikosta kuukauteen. Siivilöi neste suihkepulloon ja laimenna vedellä 50% pesunestettä 50% vettä. Lisää halutessasi eteeristä öljyä.

Suurin vaiva reseptissä on odottaminen. Toisaalta taas iloisen keltainen purkki keittiön pöydällä on omiaan piristämään syyspäiviä. Reilun kahden viikon jälkeen purkkiin latomani sitruunankuoret alkoivat näyttää väsyneiltä ja ajattelin, että on aika ottaa aine testikäyttöön. Purkin kantta raottaessa vastaan tulvahti sitruunainen etikan tuoksu, joka ei kuitenkaan ollut vastenmielinen. Laimensin liemen käyttöseokseksi ja aloin suihkimaan. Suihkuttelin pesuainetta aina uuteen kohteeseen ensialkuun varovasti, varmistaakseni etten aiheuta vahinkoa pinnoille. Todentotta lika tuntui irtoavan keittön ja wc:n kaakeleista sekä ovenpielistä pelkkää vesipesua paremmin. Peilikin puhdistui vaivatta. Mutta pientä viilaamista vaadittiin. Kävi ilmi, että sitrusöljyt haihtuvat seoksesta etikkaa nopeammin ja pienessä wc-tilassa etikan haju alkoi olla pian pistävä. Käden ulottuvilla sattui onneksi olemaan eteeristä laventeliöljyä ja tiputtelin sitä seokseen 10 pisaran verran. Heti helpotti ja sain hoidettua hommat loppuun. Isommassa tilassa hajustamattoman lioksen etikan hajun kyllä huomasi, mutta se kuitenkin haihtui pois ennen kuin alkoi häiritsemään.

Reseptissä vinkataan myös, että lios toimisi käsi- ja konetiskiaineena. Ilman ph-liuskoja pesuaineen happamuutta on vaikea arvioida, enkä ole perillä sitruunankuoren ph-arvosta. Maalaisjärki sanoo kuitenkin, että etikkapohjainen pesuaine on hapanta, eli tepsii kalkkisaostumiin ja rasvainen ruokalika vaati irrotakseen emäksisen pesuaineen. Hieman skeptisin mielin lähdin siis testaamaan tiskausta. Sain kyllä skeptisyyteni niellä, sillä juustomunakaslautanen puhdistui tiskiharjalla ja parilla suihkauksella pesuainetta. Konetiskaukseen en ole ainetta rohjennut vielä testata.


Tämä kotikutoinen pesuaine pystyy tuskin kokonaan korvaamaan teollisia tuotteita, mutta se on kyllä oiva ja tervetullut lisä ainakin lapsi- ja miksei myös eläinperheiden siivoukseen. Turhia kemikaaleja ei tässä myrkyttömässä pesuaineessa ole, etenkään jos muistaa käyttää luomuhedelmiä. Eläinperheissä liuosta voisi kokeilla myös esim. sohvan, maton tai kenkien suojaamiseen kynsiltä ja hampailta sekä merkkailulta.

perjantai 20. syyskuuta 2013

Vihreitä sipsejä

Sain viime viikonloppuna kunnian maistaa ystäväni valmistamia lehtikaalisipsejä. Pikainen googletus kertoi, että kyseessä on trendiherkku parhaasta päästä. Valmistusprosessia seuratessani hieman epäilin, voisiko tuosta seurata mitään hyvää, mutta niin sain niellä epäilyni herkkusipsien keralla. Seuraavalla kauppareissulla mukaan tarttui pussillinen lehtikaalia, koska noihin sipseihin tuli himo! Vihreitä lastuja rouskutellessa tulin miettineeksi, mistä kaikesta muusta vihreästä sipsejä voisi tehdä.

Niinpä uunipellille päätyi koe-erä, joka piti sisällään raitajuuren, porkkanan, voikukan, vuohenputken ja parin eri salaattilajikkeen lehtiä. Ja hyväähän se oli! Erityisesti raitajuuri miellytti makunystyröitäni. Tänä vuonna en tullut kylväneeksi mangoldia, mutta voisin kuvitella siitäkin syntyvän suussa sulavaa naposteltavaa. Ja mikä parasta, nämä sipsit ovat taatusti terveellisiä!

Vihreät sipsit (pellillinen)
n. 100g vihreää
1-2 tl (oliivi)öljyä
suolaa

Pese ja kuivaa vihreät hyvin. Revi lehdet kulhoon ja poista paksuimmat lehtiruodit. Lehdet kutistuvat uunissa, joten ihan pientä silppua ei kannata tehdä. Kaada lehtien päälle öljyä ja kääntele kunnes kaikki lehdet kiiltelevät öljystä. Lisää varovaisesti suolaa. Levitä seos uunipellille ja kuivaa 175 asteisessa uunissa kunnes sipsien reunat ovat hieman ruskistuneet. Lehtikaali valmistuu 10 minuutissa, ohuemmille lehdille riittää viisi minuuttia.
Halutessaan sipsejä voi maustaa esim. yrttisuolalla tai chilillä ja reseptejä löytyy myös raakaruokailijoiden vaatimukset täyttävästi. Sipsit ovat parhaimmillaan heti valmistuttuaan, sillä ne menettävät nopeasti rapeuttaan.

Ensi kesän puutarhaunelmiin on muuten lisätty mangoldin lisäksi myös reilusti lehtikaalia.


torstai 19. syyskuuta 2013

Etana, etana...

Pari vuotta sitten nappasin kasvimaalta satunnaisesti löytämäni lehtokotilon käsiini ja heitin sen keskelle pihanurmea. Ajattelin, että luonto hoitaa omansa pois. Vuosi sitten kävimme lähinaapureiden kanssa yhdessä taistoon lisääntynyttä kotilokantaa vastaan ja vertailimme tontinrajoilla saaliitamme. Tänäkin vuonna kiersin alkukesästä ahkerasti etikkaämpärin kanssa kukkapuskasta toiselle ja edelleen kasvimaalle hukuttaen niljakkaita happoliemeen. Kesän myötä into kuitenkin laantui; pikkutarkka etanakeräys piti nilviäiset poissa viikon pari, mutta sitten lähimetsän uumenista ja kuoriutuneista munista olikin saapunut jo uusi armeija taistelutantereelle.

Tänä kesänä lehtokotiloita on ollut naapurustossamme todella paljon. Yhden reilumman kokoisen perennan, kuten kotkansiipisaniaisen tai jalopähkämön, juuresta ja lehdiltä kotiloita voi löytyä kerralla helposti 30 kappaletta. Kotiloiden ruokavalio on sangen yksikertainen: niille kelpaa kaikki. Alkukesästä kotilot olivat erityisen viehtyneitä vuohenputkesta, sittemmin niille on kelvannut keskimääräistä paremmin mm. vuorenkilvet, nauhukset, perunanvarret, nauriit, vadelmat, apila... Kotiloiden sanotaan välttävän hiekkaesteen ylittämistä, mutta kummasti niitä näkyi pitkin kesää keskellä joka suuntaan metrien laajuista kivituhkakenttää, ylittämässä lämmintä asfalttitietä tai tutkimassa alikulkutunnelin betonikattoa. 

                                                  Kuvan lähde: Wikipedia

Hurjimpia hetkiä koin heinä- elokuun vaihteessa kosteana päivänä lähimetsän polulla, kun jokaisen askeleen alla rusahti, polkua ympäröivät horsmat ja vadelmat olivat täynnään kotiloita ja ylöspäin vilkaisemalla näin niiden kiikkuvan vaahteroissa ja pihlajissa aina kolmen metrin korkeuteen saakka valmiina tippumaan alikulkijan niskaan. Niitä oli muutaman sadan metrin matkalla tuhansia.

Puistatuksista toettuani en voinut muuta kuin todeta, ettei kotiloista tule eroon pääsemään - ne ovat tulleet jäädäkseen ja levitäkseen. On vain yksinkertaisesti sopeudettava niiden olemassaoloon. Luonnonlakien mukaan myös niiden olioiden, jotka kelpuuttavat lehtokotilot ruokavalioonsa, tulisi myös piakkoin runsaslukuistua näin notkuvan pöydän ääressä ja hillitä kotilokannan kasvua. Pihallemme variksille naurava harakkapoikue tai räkättirastasparvi ovatkin saaneet osakseen huomattavasti aiempaa suopeampia katseita. Tervehdin myös ilolla jokaista siilistä kertovaa merkkiä. Tervetuloa meidän pihaan, syötävää kyllä riittää!

Edelleen otan aika ajoin asioikseni kerätä kotiloita etikkakylpyyn kasvimaalta tai kukkapenkistä, missä niiden herkuttelu merkittävästi häiritsee. Mutta useammin huomaan poimivani vastaantulevan kotilon käteeni ja nakkaavani sen keskelle pihanurmea tai -tietä ajatellen, että luonto hoitaa omansa pois.  

                                                                Herkuttelun jäljet


Itsestäni ei ole, ainakaan vielä, kotiloita syömään, mutta kiinnostuneille suosittelen Makustelijoiden blogia, jossa kokeiltin kotiloiden kokkaamista keruuhommista alkaen. 

perjantai 6. syyskuuta 2013

Omenamehua viinihapolla

Kuulin alkuviikosta naapuriltani kuuman vinkin: omenamehua voi tehdä viinihappoa apuna käyttäen. Naapuri oli itsekin vasta kuullut reseptin, eikä ollut sitä vielä ehtinyt testaamaan, mutta antoi minulle ylitse pursuavasta puustaan omppusatsin koe-erää varten. Kävin heti tuumasta toimeen ja nyt ensimmäinen sangollinen happomehua on valmis.

Omenamehu viinihapolla
Puoli ämpäriä omppulohkoja (n. 5 l)
Puoli ämpäriä kiehuvaa vettä
50 g viinihappoa

sokeria
Kiehuva vesi kaadetaan omppulohkojen päälle ja annetaan jäähtyä noin 15 minuuttia, jonka jälkeen lisätään joukkoon viinihappo. Annetaan seistä 2-3 vuorokautta, sitten siivilöidään, kuumennetaan kiehuvaksi ja lisätään haluttu määrä sokeria. 

Ensimmäistä satsia tehdessä opin, ettei ämpäriä kannata pistää ääriään myöden täyteen kiehuvaa vettä, sillä viinihappo tulee liuottaa ensin veteen ja sekoittaa vasta sitten mehuämpäriin.  Ämpärin kansi on myös usein kovera ja vaatii hieman tilaa ämpärin sisältä.

Parin päivän päästä omppulohkot olivat muuttuneet vaaleanpunertaviksi ja liemikin saanut hennon oranssinpunaisen värin. Syntynyt mehu oli melkoisen hapokasta ja vaati aika runsaan sokeroinnin. Omenalajike ja omenoiden kypsyysaste vaikuttaa todennäköisesti niin hapokkuuteen kuin makeuteenkin, mutta se selviää kokemuksen karttuessa. Kovin vahvaa mehusta ei tullut 50-50 laimennussuhde tuntui ainakin ensituntumalta turhan suurelta, mutta toisaalta mehu ei ihan raakanakaan suuhuni sopinut. Ensimmäisestä satsista mehua syntyi noin seitsemän litraa.

Tuoremehun veroista viinihappomehu ei mielestäni ole, mutta sen verran hyvää ja helppoa, että seuraavaan kerran viinihappohyllylle osuessani nappaan mukaan useamman pussin, sillä pakkasessa ja kylmäkaapissa on vielä tilaa.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Puolukkarahka herkkuhetkiin

Metsät ovat pullollaan pieniä punaisia aarteita ja sen kunniaksi laitan jakoon viime keväänä puolivahingossa kehittelemäni puolukkarahkan reseptin, jota yksi ja toinenkin herkkusuu on santsannut. Rahkan juju on intiaanisokerissa, joka antaa kinuskisen maun ja värin ilman, että kinuskia tarvitsee keittää. Muukin tumma sokeri toiminee samoin, mutta itse olen viehtynyt intiaanisokeriin paitsi sen maun myös ravintosisällön takia. Myös rahkaa on reseptissä reilusti, jotta herkku olisi sallitumpi myös juhlapäivien välissä. Annos on sen verran reilu, että siitä riittää hyvin kavereillekin. 

Kinuskinen puolukkarahka
2 dl kuohukermaa
1 kg rahkaa
1,5-2 dl intiaanisokeria
n. 3 dl puolukoita
Vaahdota kuohukerma ja lisää sokeri kerman sekaan vaahdotuksen loppuvaiheessa. Vatkaa vielä hetki, että sokeri sulaa kerman joukkoon värjäten sen vaalean ruskeaksi. Lisää seokseen rahka - kannattaa edelleen käyttää sähkövatkainta apuna. Lisää viimeiseksi (jäiset) puolukat lusikalla tai kauhalla sekoittaen, jotta marjat eivät rikkoonnu, vaan säilyvät kirpeinä sattumina makean rahkan seassa.

Makoisaa sadonkorjuuaikaa!

perjantai 30. elokuuta 2013

Q-kuppi rules ok

Kun aikoinaan liityin Facebookiin, villityksenä oli kuulua mitä mielikuvituksellisimpiin ryhmiin, joilla ei ollut sen kummempia tarkoitusperiä. Muistan kuuluneeni ainakin "Lihavat pääsevät pulkalla kovempaa" ja "Sylvi - väärä vuodenaika" -ryhmiin. Yksi ryhmä oli "Q-kuppi rules ok", johon vannoutuneena kuukupin ystävänä tietenkin liityin heti. Aktiviteettejä tai postauksia ryhmässä ei juuri ollut, eikä yksikään kuukuppien valmistaja markkinoinut tuotteitaan tai vaatinut tykkäämään julkaisusta tai jakamaan kuvia. Olipahan ryhmä vain.

Nyt joku ihmettelee, mistä ihmeestä blogisti nyt kirjoittaa. Kuukuppi on silikonista tai luonnonkumista valmistettu noin puolen desilitran vetoinen kuppi, jota käytetään kuukautissuojana. Kuppi asetetaan kuukautisten aikana emättimeen ja se tyhjennetään ja huuhdellaan muutaman kerran päivässä. Sitä voi käyttää myös yöllä. Kuppi on hyvä desinfioida ainakin kerran kuussa keittämällä sitä viisi minuuttia tai jos kyseessä on luonnonkuminen kuppi, liottamalla sitä etikkavedessä. Kuukupin käyttö on turvallista, eikä sen käytön yhteydestä ole raportoitu yhtään TSS-tapausta, mistä erityisesti tamponinkäyttäjiä varoitellaan (lisätietoja TSS:stä netistä tai tamponipaketin sisältä).

(Kuvien lähde Leastore/ MeLuna)

Yhden kupin käyttöikä on vuosia, joten se on ympäristö- ja lompakkoystävällinen vaihtoehto. Kupin hinta pyörii kolmenkympin kieppeillä, joten kertainvestointinakaan se ei ole mahdoton. Kuppia myyvät muun muassa apteekit ja ekokaupat, mutta sen saa tilattua kätevästi myös netistä. Kemikaalicoctail referoi Yhteishyvää 3/10, että "keskivertonainen käyttää elämänsä aikana n. 10 000 kuukautissidettä. Kertissiteitä viedään kaatikselle noin 300 miljoonaa vuosittain." Siteissä ja vaipoissa käytetään nykyään jo jonkin verran maissipohjaisia muovikalvoja, mutta valtaosa valmistetaan kuitenkin öljyperäisestä muovista. Vaikka yksittäinen side tai pikkuhousunsuoja ei ympäristörikokselta tunnukaan, syntyy niistä massojen ja vuosien myötä aikamoinen jätevuori.

Päädyin kuukupin käyttäjäksi lähes kymmenen vuotta sitten, kun aloin oireilla tavallisille kertakäyttöisille kuukautissuojille. Siteet aiheuttivat limakalvoille epämiellyttävää kutinaa ja tamponeita käyttäessä tunsin, että minua yritetään imeä kuiviin. Sidepaketeista ei löydy tuoteselosteita, mutta Kemikaalicoktailin Noora on jälleen ansiokkaasti selvittänyt asiaa:
  
Kerran kuussa, koko elämämme ajan (yhteensä noin 6 vuotta), vasten limakalvojamme vaikuttavat seuraavat aineet: kloorilla, hapella tai vetyperoksidilla valkaistu sellumassa, muovi, liimat ja formaldehydi. Eikä näitä kemikaaleja mainita yhdessäkään tuoteselosteessa.Kyse ei ole pikkujutusta, muovi-, formaldehydi- ja luonnonhartsiallergia ovat yleisiä vaivoja. Allergia ja astmaliiton mukaan naisilla, jotka allergioista kärsivät, saattaa olla terveyssiteiden aiheuttamaa ihottumaa jopa polviin saakka. Ja siltikään siteissä tai tampponeissa ei ole tuoteselosteita. [...] Formaldehydi on kosmetiikassa yleisesti käytetty, pistävän hajuinen aine, joka toistuvasti iholle altistettuna aiheuttaa ihoärsytystä. Suurina määrinä se voi aiheuttaa jopa syöpää. Mikä on suuri määrä? Onko naisen elämästä kuusi vuotta suuri määrä? Minusta on. (Lue koko teksti täältä.)

Niinpä marssin ekokauppaan ja hankin ensimmäisen kuukuppini, enkä ole sen jälkeen valintaani katunut. Päin vastoin, en aio palata kertasuojien käyttäjäksi. Pientä alkukankeutta käytössä tietenkin oli, mutta eipä aikaakaan, kun kupin asentaminen ja poistaminen sujuivat rutiinilla. Siitäkin huolimatta, että kuulostan ärsyttävältä mainosfraasilta totean, että kuukupin käyttäjänä olen todellakin voinut unohtaa kuukautiseni tai sen, että ne voisivat rajoittaa elämääni. Ohivuotoja sattuu aniharvoin ja olo on muutenkin normaali, jos ei lasketa kupista riippumattomia vatsan nipistelyjä.

Mutta entäs ne huonot puolet? Kokemukseni mukaan ne ovat minimaalisia verrattuna sen hyviin puoliin. Puhdistaminen ja desinfiointi olivat aluksi vähän ällöttävää puuhaa. Siinäkin hommassa tosin harjaantui ja rutinoitui nopeasti. Olen tosin onnistunut vuosien saatossa unohtamaan kaksi kertaa desinfiointikattilan liedelle ja havahtunut vasta, kun silikonikäry täyttää kämpän. Ajan saatossa kuppi voi myös värjäytyä veren vaikutuksesta. Haitta on kuitenkin kosmeettinen ja halutessaan kupin voi päivittää uuteen. Ihan kaikille pieninkään kuppikoko ei myöskään kirjaimellisesti sovi.

Kuukuppien kattava valikoima iloisissa väreissä löytyy ainakin Leastoresta. Lunettella on monipuolinen sivusto, josta löytyy paljon tietoa kuukupeista ja vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Uusi Musta on puolestaan tehnyt testivertailun ekosuojista ja käyttäjäkokemuksen voi lukea myös MouMoun blogista. Kuukuppikunta puolestaan taas on puolueeton sivusto, johon on kerätty lähes kaikki mahdollinen kuukuppeihin liittyvä informaatio ja ohjeistus. Kuukuppi löytyy tietenkin myös Wikipediasta.


tiistai 20. elokuuta 2013

Kuu ja kasvimaa II

Kuten jokaisena keväänä, niin tänäkin vuonna paloin intoa puutarhahommiin. Aika jännä ilmiö muuten se, että heti kun ensimmäinen pälvi pilkistää lumen alta, sormia alkaa vietävästi syyhytä päästä sitä kuopsuttamaan. Esikasvatushommat pääsin toki aloittamaan jo aiemmin ja silloin olikin hyvä hetki perehtyä siementen itämisen ja kuun vaiheen väliseen riippuvuussuhteeseen.

Ennen kasvimaakauden alkua aloin olla kokemuksen myötä selvillä siitä, että ylöspäin kasvavat siemenet kannattaa kylvää heti uuden (ts. mustan) kuun mentyä. Itämisprosentti kasvoi huimasti, kun malttoi vilkaista ensin kalenteriin. Edellisen kerran kuusta kirjoittaessani olin suuntaamassa laskevan kuun aikaan juurikassiemenineni kasvimaalle. Punajuuri ja nauris olivatkin ihmeellisiä itäjiä: punajuuri kurkisti mullan seasta kolmessa päivässä ja nauris neljässä. Ja ensi kerran jätän suosiolla enemmän rakoa siementen väliin. Tälläkään kertaa en pieniä siemeniä laskenut, mutta tungoksesta päätellen lähes kaikki itivät.

Porkkanalla sen sijaan oli jonkinsortin ongelmia. Kylvin uuteen kasvulaatikkoon porkkanan siemennauhaa yhteen riviin ja toiseen riviin pääsi siemensekoitusta oransseista, keltaisista ja violeteista porkkanoista. Nämäkin siemenet nauttivat samanlaista hoitoa kuin muutkin kylvökset ja kate piti rikkaruohoja kurissa, mutta silti maan pinnalle tuli parin viikon päästä näyttäytymään noin kymmenen porkkanantaimeksi tunnistettavaa tupsua. Ehkä kylvös pääsi sittenkin kuivahtamaan tai jokin muu meni vikaan. Se jää toistaiseksi arvoitukseksi.

Kylvin kokeeksi samaan aikaan juurikkaiden kanssa salaattisekoitusta sille väärässä kuun vaiheessa. Salaattia iti sopivan harvakseltaan, mutta ero pari viikkoa myöhemmin, oikeaan aikaan, kylvettyihin salaatteihin oli itävyydessä huima. Sittemmin ovat aurinko, kuumuus, kylmyys, kuivuus ja vetisyys tehneet tehtäviään. Kerrottakoon kuitenkin, että kylvökset ovat noin puolen metrin päässä toisistaan, eri laatikoissa tosin, ja vain oikeaan aikaan kylvetty salaattisekoitus kasvattaa kukkavarsia.

Herneen itävyydestäkin haluaisin jotain sanoa, mutta tänä vuonna tärkein opetus oli pistää kasvuharso laatikon päälle, kunnes versot ovat ainakin 5 cm korkeita. Itävien herneiden tuoksuko lienee vai mikä, mutta varikset kävivät tyhjentämässä penkin niin, että ensimmäisen kylvön onnistuminen jäi täydeksi mysteeriksi. Toinen kylvös sai alkunsa laskevalla kuulla, mutta harson alta paljastui kuitenkin terhakoita taimia, joiden sadosta saamme nyt nauttia.

Monta oppia tuli tämänkin kesän aikana jälleen saatua, mutta paljon jäi vielä opiskeltavaakin pimeille talvi-illoille. Syksyn kääntyessä talveksi takki on tosin yleensä tyhjä ja puutarhuri iloitsee lumesta, joka peittää pihan alleen, kätkee tekemättömät työt ja antaa luvan levätä ja unohtaa kasvimaahommat hetkeksi. Mutta viimeistään kevätauringon kutitellessa maisemaa alkavat sormet jälleen syyhytä ja puutarhakirjojen sivut saada taas hiirenkorvia ahkerasta selailusta.

Kuun vaiheista ja niiden vaikutuksista kiinnostuneille suosittelen lämpimästi Yläkuu -sivustoa.

tiistai 6. elokuuta 2013

Yrttipenkistä kiiltoa ja väriä hiuksiin

Kyllästyin lopullisesti voimakkaisiin kemikaaleihin hiusten värjäämisessä pari vuotta sitten ja siitä lähtien pääni väri on saanut lähestyä luonnontilaista perisuomalaista maantien sävyä. Pari kertaa tutkin kauppareissulla väripakkausta, mutta monituiset varoitus- ja ohjetekstit tekivät tehtävänsä jo ennen kemikaaliluetteloon tutustumista ja uusi pirteä look sai jäädä hyllyyn.

Tänä kesänä olen muutamaan otteeseen lueskellut kotikirjastostani löytyvää Lesley Bremnessin kirjaa Monipuoliset yrtit - kaikki yrttien kasvattamisesta ja käytöstä. Monen mielenkiintoisen ohjeen ja kuvauksen joukosta poimin kokeiltavaksi hiusten yrttihuuhtelun reseptin. Huuhtelua käytetään pesun jälkeen ja käyttäjän kärsivällisyydestä riippuen antaa tuloksia kiiltävyydestä kevyeen sävyyn.

Yrttihuuhtelu

1 rkl valittua yrttiä (kuivattuna)
8 dl kiehuvaa vettä
1 rkl omenaviinietikkaa (vaaleisiin hiuksiin sopii myös sitruunamehu)

Kaada kiehuva vesi yrttien päälle ja hauduta kunnes neste on jäähtynyt. Siivilöi yrtit pois ja lisää etikka. Kaada uute hiuksiin päänahkaa hieroen esim. pesuvadin päällä, että saat kerättyä huuhtelun talteen ja toistettua huuhtelua niin kauan kuin jaksat tai uutetta riittää. Viimeistele huuhtelu viileällä vedellä, jotta hiussuomut sulkeutuvat ja kiilto ja sileys pääsevät esiin.

Teräskannu on osoittautunut näppäräksi astiaksi huuhtelun tekemiseen. Kannusta huuhtelua on helppo kaataa päähän, eikä teräsastian kanssa tarvitse pelätä sen sulamista kiehuvan veden kanssa eikä myöskään rikkoutumista sen kolahtaessa laattaseinään tai -lattiaan.

Puolipitkien hiusteni kanssa käsivarsien ja hermojen sietokyky on riittänyt toistamaan huuhtelua siihen saakka, kun huuhtelua on ollut jäljellä n. 4 dl. Siihen mennessä nesteen on ehtinyt valuttaa kymmenisen kertaa. Tuloksena ovat olleet ihanasti kiiltävät ja todella sileät hiukset. Väriinkin on tullut hieman lisää tummuutta.

Värin syvyys kasvaa käyttökertojen myötä, joten usein toistettuna tuloskin on intensiivisempi. Värjäystarkoituksessa kannattaa yrteistä kuitenkin valmistaa huuhtelun sijaan vahva keite tai tahna. Keitteen saa aikaiseksi lisäämällä 50 g yrttiä 1 litraan vettä ja keittämällä seosta hiljalleen kannen alla 20 minuuttia. Keitettä valutetaan hiusten läpi kuten huuhteluakin. Tahnan pohjaksi tulevaan keitteeseen käytetään puolestaan 25 g yrttiä ja reilu 2 dl vettä. Keittämisen ja siivilöinnin jälkeen yrttikeitteeseen lisätään valkosavea (kaoliini) sopivan paksuisen tahnan aikaansaamiseksi. Tahna levitetään hiuksiin ja annetaan vaikuttaa vähintään 20 minuuttia. Lämpö edesauttaa värin tarttumista, joten hiukset kannattaa suojata esim. muovipussilla ja pipolla tai pyyhkeellä.

Hiusten värjäämiseen voi käyttää useita kotipuutarhoistakin löytyviä yrttejä. Hiusten vaalentaminen ei onnistu ilman kemiallisia käsittelyjä, mutta vaaleiden sävyjen korostamiseen sopivat kamomilla, ukontulikukka, raparperinjuuri sekä salkoruusun sini-lilat kukat (kirkastavat erityisesti likaisen kellertäviä hiuksia). Tummentamiseen puolestaan kannattaa kokeilla salviaa yksinään tai yhdessä rosmariinin tai vadelmanlehtien kanssa. Punertavaan lopputulokseen pääsee kotimaisin voimin kehäkukan avulla, myös Suomessa harvinaisen rohtorastin juuri, huonekasvina viihtyvä punainen kiinanruusu ja sahrami ovat kokeilemisen arvoisia hiusten punertajia. Mustille hiuksille suositellaan mustaseljan marjoja ja harmaille hiuksille salkoruusua (sini-lilat kukat poistavat keltaisuutta), rohtopähkämöä (korostaa keltaisuutta) sekä salviaa (tummentaa ja lisää kiiltoa).

Jos hiusten sävyttäminen luonnon voimin kiinnostaa, nyt on hyvä aika kerätä ja kuivata tarpeita myös talven tarpeisiin. Onnistuneet kokeilut voivat puolestaan vaikuttaa ensi kesän puutarhaunelmiin.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Äiti, lisää keittoa!

Vatsa pullistelee lounaan jälkeen onnesta niin itsellä kuin lapsillakin. Harvaa ruokaa meillä pyydetään lisää, mutta tässä on yksi santsikierroksen ansainneista resepteistä.

Lempeä bataatti-linssikeitto
n. 1 litra vettä
suolaa
100 - 150 g punaisia linssejä
1 bataatti
2 - 3 porkkanaa
(1-2 kynttä valkosipulia)
1 tl rakuunaa
valkopippuria

Kuoritut kasvikset ja linssit keitetään suolatussa vedessä pehmeiksi (n. 20 minuuttia) ja keitto soseutetaan. Lisätään kämmenpohjassa hieman murskattua rakuunaa (hierominen avaa aromit) ja varovaisesti valkopippuria (alkuun max. 1/4 tl), sillä sen maku voimistuu hetken aikaa lisäämisestä. Tarvittaessa pippuria saa lisää, mutta pois sen ottaminen ei onnistu.

Keiton lisänä voi tarjota raejuustoa, jogurttia tai siemeniä tai keiton voi halutessaan koristella vihreällä tupsulla, mutta itse en ole sellaisia aikoihin lautaselleni kaivannut. Linssit tuovat keittoon proteiineja sekä ruokaisuutta ja bataatti samettista makeutta - toimiva ja täyttävä yhdistelmä ihan sellaisenaan. Reseptiä on myös helppo varioida ja keiton sekaan sujahtaakin usein esimerkiksi kesäkurpitsan jämä tai pöydällä yksinäisyyttään poteva sipuli.

Juuri valmistunut keitto on muuten todella kuumaa ja siihen polttaa kielensä takuuvarmasti. Minulla onkin tapana tehdä keitto valmiiksi ja lähteä sen jäähtymistä odotellessa vaikka hetkeksi ulos.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Pitääkö nokkonen ryöpätä?

Pitkin kevättä ja kesää on huomioni kiinnittynyt erilaisiin nitraatteihin liittyviin varoituksiin, ohjeisiin ja ilmoituksiin. Aloin pohtimaan, mitä ne nitraatit oikein ovatkaan ja miksi niitä pitää niin kovasti vältellä. Toki tiedän, etteivät varsinkaan lapset saa syödä ylenmäärin (jos lainkaan) nakkeja ja että pinaatissa, nokkosessa ja punajuuressakin on jotain ei-toivottavaa sisältöä. En kuitenkaan osannut kertoa itselleni, miksi nitraattia ei saisi nauttia määräänsä enempää ja mitä seurauksia yliannostuksella voisi olla. Eipä siinä sitten muuta kuin ottamaan asiasta selvää.

Punaisen lihan (nakit, makkarat, leikkeleet pekonit jne) säilöntäaineena käytettävä nitriitti (E249, E250) syntyy sivutuotteena, kun salpietarista valmistetaan nitraattia (E251, E252). Nitraattia saa käyttää lihan lisäksi juustojen ja kalavalmisteiden säilöntäaineena. Lisäksi monissa kasviksissa on luontaisesti nitraatteja ja myös juomavetemme on usein nitraattipitoista. Nitraatit muuntuvat ruoansulatuksen tuloksena nitriiteiksi ja voivat edelleen muuntua syöpää aiheuttaviksi nitrosoamiineiksi. Nitraattien tiedetään myös vaikeuttavan elimistön kykyä kuljettaa happea. Sekä nitraatille että nitriitille on asetettu päivittäiset enimmäissaantisuositukset - nitraattia saa nauttia enemmän (3,7 mg/kg/vrk) kuin nitriittiä (0,06 mg/kg/vrk). 70 kiloinen henkilö saa siis päivässä nauttia 259 mg nitraattia, 20 kiloinen lapsi 74 mg.

Lihajalosteiden ja juustojen nitraattipitoisuudet ovat teollisuuden sanelemia, mutta kuinka on kasvisten laita. Jokainen nokkosia ravinnoksi kerännyt on varmasti kuullut, ettei niitä saa kerätä lantaloitten ja ulkohuussien liepeiltä. Syynä siihen on se, että lannoitteet sisältävät runsaasti nitraatteja ja kasvit keräävät niitä itseensä . Sinänsä ironista, sillä runsaassa lannoitteessa nokkoset rehottavat rehevimpinä ja houkuttelevimpina kuin monessa muussa paikassa. Lannoitteen lisäksi myös valon ja veden määrä vaikuttavat kasvisten nitraattipitoisuuksiin. Mitä enemmän valoa ja vettä, sitä vähemmän nitraatteja. Edelleen, avomaalla kasvaneet kasvikset sisältävät vähemmän nitraatteja kuin kasvihuoneessa kasvaneet, nuoret lehdet vähemmän kuin vanhat, sisemmät lehdet vähemmän kuin uloimmat... Myös kasvikohtaisia on runsaasti: toiset keräävät enemmän nitraattia kuin toiset. Perunassa kuori on nitraattipitoisin, porkkanassa ja punajuuressa taas sisus, rucolassa on enemmän nitraattia kuin tammenlehväsalaatissa. Nitraatit kulkeutuvat kasviin veden ja ravinteiden mukana. Siksi kasvin lehdissä on enemmän nitraattia kuin sen varressa ja siemenissä.

Luomutuotetuissa kasviksissa on todettu olevan vähemmän nitraatteja, koska luomutuotannossa ei käytetä nitraattipitoisia lannoitteita. Seuraava salaatin nitraattipitoisuuksia vertaileva taulukko on peräisin Kemikaalicoctailin sivulta.


Tänä kesänä olen kiinnittänyt huomiota kaupoissa myytävien luomusalaattien pakkauksiin. Niissä sanotaan, että nitraattipitoisuuden olevan alle 10% sallitusta. Aika huimaa, mikä ero ei-luomutuontatoon!

Eviran sivuilta löytyvää taulukkoa tutkiessani mieleeni juohtui väistämättä ihmetys. Pinaatti kehotetaan ryöppäämään aina, mutta salaatteja, rucola mukaan lukien, neuvotaan monin paikoin syömään niin paljon kuin sielu suinkin sietää. Pinaatin suurin sallittu nitraattipitoisuus on 3500 mg/kg. Tavallisen salaatin enimmäislukema on korkeimmillaan 5000 mg/kg ja rucolan 7000 mg/kg. Enimmäismäärät ovat voimassa talviaikaan, siis kasvihuonekaudella. Noiden lukemien perusteella olisin huomattavasti enemmän huolissani kansalaisten salaatin- kuin pinaatinsyönnistä! Nokkosen nitraattipitoisuuksista en löytänyt ihan tuoretta tietoa, mutta vuonna 1985 tehdyssä tutkimuksessa on todettu luonnonnokkosten nitraattipitoisuuden olevan syksyllä alhaisimmillaan 90 - 262mg/100g (siis 900 - 2620 mg/kg).

Salaatinpurijan kannattaa siis suosia luomua, mutta entäs jos kasvattaa salaattinsa itse. Kotipuutarhurin kannattaa miettiä, millä keinoin kasvimaansa lannoittaa ja tarvittaessa tutkia lannoitepussien tuotetietoja. Jos nitraatteja haluaa vältellä, on syytä suunnata salaattipenkille ja nokkospuskaan aamupäivällä, jolloin kasvien nestekierto on yön jäljiltä alhainen, eivätkä nitraatit ole ehtineet nousta maasta kasviin. Samaa logiikkaa käyttäen juurikasvien oikea keruuaika olisi iltapäivällä, jolloin nitraatit ovat pakkautuneena kasvin maanpäällisiin osiin.

Nitraatti on vesiliukoinen aine, joten ryöppääminen ja keitinveden pois kaataminen vähentävän kasvin nitraattipitoisuutta. Keittäminen tosin poistaa myös monia hyödyllisiä ravintoaineita. Pienen asiaan perehtymisen jälkeen en taida enää itse vaivautua nokkosia ryöppäämään, jos käyttö on satunnaista ja määrät pieniä. Sen sijaan mietin kaksi kertaa, kuinka paljon salaattia ja montako kertaa päivässä mätän lautaselleni - varsinkin, jos en tiedä, mistä se on peräisin. Toisaalta, silmiini osui surffatessa tuon tuosta väite, että C-vitamiini estäisi nitraattien muuntumisen nitrosoamiineiksi ja se tekisi kasvisten sisältämän nitraatin vähemmän haitalliseksi. Tiukkaa faktaa en onnistunut löytämään, joten sen metsästäminen jatkuu vielä. Sen sijaan löysin kuitenkin mielenkiintoisen sivuston, jossa kerrotaan nitraatin suotuisista vaikutuksista mm. verenpaineeseen.

Aikamoiseen pöpelikköön tulin pääni työntäneeksi, kun nitraateista kiinnostuin. Yksiselitteistä ja oikeaa totuutta kun ei tunnu ihan helposti löytyvän. Vakuutuin kuitenkin jälleen lisää luomutuotannon eduista ja voileipien päällä taidetaan meidän taloudessa nähdä kinkkua useammin pelkkää ylähuulta.

Loppuun vielä joitakin linkkejä, joiden takaa löytyy lisää asiaa nitraateista.

http://www.evira.fi/portal/fi/elintarvikkeet/tietoa+elintarvikkeista/elintarvikevaarat/elintarvikkeiden+luontaiset+myrkyt/kasvisten+nitraatit/

http://www.pronutritionist.net/nitraatit-ovat-terveellisia-mitah/

http://www.evira.fi/portal/fi/tietoa+evirasta/julkaisut/?a=view&productId=134

http://kemikaalicocktail.blogspot.fi/2008/10/luomussa-on-vhemmn-nitraatteja.html

http://kappa.ttl.fi/kemikaalikortit/khtml/nfin1120.htm

http://rasvamaksa.info/2012/07/nitriitti-vaanii-makkarahyllylla/

http://www.evira.fi/portal/fi/tietoa+evirasta/esittely/toiminta/riskinarviointi/kaynnissa+olevat+projektit/lasten+ja+aikuisten+altistumien+nitraatille+ja+nitriitille/

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Miksi sinä etelän mies huidot?

Etelästä en oikein voi väittää olevani ja muniakin löytyy ihan sarjoissa, mutta yksi syy huitomiseen on se, että kaupoissa myytävien hyttyskarkotteiden tuoksu on nenälleni tyrmäävää lemua. Jos sen vielä iltanuotiolla kestääkin, niin viimeistään hiuksista ja hiusrajasta tyynyliinaan hieroutuva odööri on minulle liikaa. Suihkussa pitäisi käydä pesemässä karkotteet pois, mutta aina ei vain kertakaikkiaan jaksa.

Karkotepurkkien kyljissä muistutetaan myös muun muassa, ettei tuotteita saa käyttää neljää tuntia kauempaa, ettei niitä saa käyttää laajoilla ihoalueilla tai syvissä ihopoimuissa, eikä niitä myöskään saa säilyttää ihmis- tai eläinravinnon lähettyvillä. Myöskään arkoja tekstiilejä tai kännykoitä ei saa hyttysmyrkyille altistaa. Muistan kuinka kerran kesäteatteriurallani hyttysmyrkky syövytti hopeakankaasta tehdyn merenneitopukuni rikki.

Mikä siis neuvoksi, kun ininä ärsyttää hermoja ja puremat ihoa? Tänä kesänä hyttysiä ei ole ollut edellisvuosien malliin, mutta sen verran kuitenkin, että muutamaa luonnollisempaa karkotuskeinoa olen päässyt kokeilemaan.

Eräänä kosteana kesäiltana ennen kuin lähdin ystäväni kanssa etsimään geokätköjä, halkaisin sitruunan ja sivelin puolikkaalla kasvot, kädet ja niskan. Vähän sotkuista hommaa se oli, sillä hedelmälihan riekaleita tarrautui kiinni ihoon. Kurkistus peiliin, enimmät hedelmänpalat lavuaariin ja menoksi. Alkumatkan teho olikin hyvä, mutta sitten aika ja ympäristön kosteus tekivät tehtävänsä. Sitruunanmehua ei myöskään kannata käyttää auringonpaisteessa, sillä se voi aiheuttaa vaaleita laikkuja ihoon. Kuivalla kelillä aion kuitenkin lähteä metsäretkelle halkaistu sitruuna taskussani.

Vauva-aiheisilla keskustelupalstoilla annetaan vinkkejä, että vaunuihin kannattaa laittaa ötököitä karkottamaan limen puolikas, johon on tökitty neilikoita. Myös jommasta kummasta iltapäivälehdestä luin alkukesästä vinkin, että neilikka olisi toimiva karkote hyttysiä vastaan. Muutama päivä ennen juhannusta kaadoinkin purkkiin noin desin kirkasta viinaa ja murskasin morttelissa teelusikallisen verran neilikoita. Pistin jauheen purkkiin ja annoin sen seistä ja tekeytyä pari päivää. Lopputuloksena oli jouluisen tuoksuinen uute, joka sekin tuntui loitontavan inisijöitä. Tuotekehittelylle jäi kuitenkin vielä sijaa, sillä liemi on himpun vaikeaa levitettävää, varsinkin suurisuisesta purkista. Kunhan saan jostain käsiini joutavan pienen sumutepullon, pistän uutetta siihen ja jatkan testiä. Ajatuksissa on myös tehdä neilikkaöljyä, jonka käyttöominaisuudet tuntuisivat maalaisjärjellä ajatellen mukavammilta. Öljyn voi tehdä heti valmiiksi keittämällä tai vaihtoehtoisesti seisottamalla aurinkoisella ikkunalaudalla pari viikkoa.

Kylpyhuoneen kaapista löytyi myös iloinen yllätys. Osallistuin kesäkuun alkupuolella yrttipäivään, jossa teimme erilaisia voiteita ja hoitoöljyjä. Eräs öljy, jonka tein pieneen pulloon, sisälsi pullon täyden manteliöljyä, johon lisäsin eteerisiä öljyjä seuraavasti: kaksi tippaa mäntyä, kaksi tippaa sitruunaa ja yksi tippa mandariinia. Tuloksena oli ihanan tuoksuinen vartaloöljy, jonka olen huomannut toimivan myös hyttysiä karkottavana. Männyn tehosta hyönteisiä vastaan en osaa varmaksi sanoa, mutta sitrushedelmät ainakin tekevät tehtävänsä. Tuloksena on myös ihanan pehmeä iho. Öljy on helppokäyttöistä, mutta sen imeytymistä saa odotella hetken, jos haluaa välttää vaatteiden tahriintumista.

Olen myös lukenut, että teepuuöljy on toimiva hyönteiskarkote ja vannoopa joku ihan tavallisen ruokaöljynkin nimeen. Kerrotaan myös, että suopursukin pitäisi hyttysiä etäämmällä. Nämä konstit ovat minulta kuitenkin vielä testaamatta. Tuntikausien täydellistä tehoa luontaisilla vaihtoehdoilla tuskin onnistuu tavoittamaan, mutta niin monta positiivista kokemusta olen kerännyt, että jatkan toistaiseksi valitsemallani linjalla.


torstai 27. kesäkuuta 2013

Tule pois paha veri

Juhannukseen mahtui monta ihanaa ja ikimuistettavaa hetkeä. Yksi niistä oli kunnia päästä kupparin käsittelyyn. Suomalaiseen kuppausperinteeseen liittyy tiiviisti sauna, joten pyyhe kainaloon ja saunapolkua askeltamaan.

Hoitohetki alkoi pienellä haastattelulla, jossa kartoitettiin mahdolliset esteet ja rajoitteet kuppaukselle. Humalaisia tai raskaana olevia ei esimerkiksi kupparin pöydälle mielellään oteta ja diabetes rajoittaa jalkojen kuppaamista. Ihan milloin tahansa ei kuppaukseen myöskään voi mennä, vaan verenluovutuksesta tai edellisestä kuppauskerrasta tulisi olla vähintään kolme kuukautta aikaa. Kuppausta suositellaan erityisesti miehille ja vaihdevuodet ohittaneille naisille, joilla keho ei luontaisesti poista verta. Kuppaus auttaa myös niitä, joiden hemoglobiini on korkea ja jotka eivät syystä tai toisesta voi käydä luovuttamassa verta. Apua luvataan myös mm. korkeaan verenpaineeseen, astmaan, akneen, migreeniin, niska-hartia -kipuihin, vaihdevuosi- ja eturauhasvaivoihin sekä selluliittiin.

Tilannekartoituksen jälkeen oli aika riisua vaatteet ja kiivetä lauteille. Ennen hoitopöydälle siirtymistä kupattava löylyttelee sen aikaa kuin hyvältä tuntuu. Tarkoitus on vilkastuttaa pintaverenkiertoa, joten hiki saa irrota ihan kunnolla. Sainpas lauteille myös pienen snapsiyllätyksen tehostamaan verenkiertoa ja poistamaan jännitystä.

Hien kirvottua oli aika siirtyä pesuhuoneeseen levitetylle hoitopöydälle. Vuorossa oli kupparin suorittama mäntysuopapesu. Vaihtoehtoisesti olisin voinut huuhtoa ja peseytyä itse, mutta päätin ottaa hoidosta kaiken irti. Mäntysuovan on havaittu kuppauksessa hyväksi pesuaineeksi - onhan se ainakin perinteistä, jos mikä, ja lisäksi se on myös hieman antiseptinen neste.

Pesun jälkeen kuppari etsi kehosta paikat kuppaussarville. Selkäpuolelta kupattaessa sarvia tuli käsivarsiin, hartioille, selkään ja jalkoihin. Kuppauskohdat noudattelevat pitkälti kiinalaisesta lääketieteestä tuttuja kehon meridiaanilinjoja sekä akupunktiopisteitä.Myös hoidon tarve tai mahdolliset rajoitteet määrittelevät sitä, minne sarvet asetetaan. Ennen vanhaan kupparin sarvet olivat peräisin lehmiltä, mutta minut käsiteltiin kupin muotoisilla silikonisilla sarvilla. Sarvet imevät ensin kupattavaa kohtaa muodostaen alipaineen avulla sarven alle pienen kohouman.



Pienen hetken kuluttua kuppari irrottaa sarven ja lyö kuppauskirveellä ihoon useita pieniä haavoja, joiden päälle sarvi jälleen asetetaan jatkamaan imutyötä. Kirves on hurjasta nimestään huolimatta varsin vaatimaton, sepän takoma teräase, joka muistuttaa emännänveistä. Jotkut kupparit voivat käyttää kuuleman mukaan myös kirurginveistä tai kertakäyttöteriä ihon rikkomiseen. Haavojen tekeminen ei juuri sattunut. En voi väittää, etteikö se tuntunut yhtään - tottakai sen huomaa, jos iho rikotaan. Mielestäni kuitenkin paarma puree paljon kovempaa, paperi viiltää ilkeämmin ja tatuoiminenkin on huomattavasti tuskaisempi kokemus. Kipu ei siis ole kova ja se menee nopeasti ohi.




Kuppari osasi kertoa, että ensimmäistä kertaa kupattaessa keho voi olla haluton luovuttamaan verta ja mittavaa verenvuodatusta tuskin on luvassa. Näin oli myös minun kohdallani. Parhaimpienkin sarvien alla verta irtosi ainoastaan pisaroina. Kuppaussarvien annetaan olla paikallaan niin kauan kuin verta tulee tai kunnes se muuttuu ulkonäöltään pahasta hyväksi (tummasta ja paksusta maitomaiseksi ja helakan väriseksi). Tarvittaessa sarvia tyhjennetään ja asetetaan takaisin paikoilleen. Kun sarvet ovat tehtävänsä tehneet, ne poistetaan ja keho pestään jälleen mäntysuovalla.



Hoidon jälkeen on hyvä ottaa hetki ihan rauhassa. Nestettä kehotetaan juomaan runsaasti, niin heti kuppauksen päätyttyä, kuin seuraavat pari viikkoa, kun hoidon vaikutus on aktiivisesti käynnissä. Pieni suolapalakaan ei ole pahitteeksi ja taitavatpa useimmat kupparit tarjotakin kuppaussaunan päätteeksi jotain suuhunpantavaa. Kupparilla vierailuun kannattaa varata n. 1,5 tuntia aikaa. Hintaa hoidolle kertyy 50-100 euroa, paikkakunnasta riippuen.

Jos hurjimmissa mielikuvissani maalailin ennakkoon hurjaa splatter-kohtausta, jossa kuppari heiluu kirves kädessään lihanleikkaajan essussaan ja kumisaappaissaan veren suihkutessa seinille, todellisuus osoittautui aivan toiseksi. Sain miellyttävän ja rentouttavan hoitokokemuksen rauhallisen  musiikin soidessa - essun ja kumisaappaiden kanssa tosin. Joitakin kuppaus rauhoittaa, toisia se virkistää. Ainakin ensimmäisellä kerralla kuuluin jälkimmäiseen ryhmään, sillä tunsin olossani heti selvän virtapiikin, jota sittemmin päälle hiipinyt kesäflunssa (tai kuppauksen mukanaan tuoma puhdistumisräkätauti) on pikkuisen verottanut. Myös aineenvaihdunnan vilkastumisen huomasi välittömästi ja sen vaikutuksen tunnen selvästi vieläkin, kun hoidosta kun kulunut noin viikon verran. Kroppa huutaa vettä ja muistuttaa vajeesta minulle kovin vieraalla tuntemuksella, nimittäin päänsäryllä.

Ihastuin hoitomuotoon heti kättelyssä niin, että syyssateiden kääntyessä rännäksi, kipuan uudestaan Wäärälän Leenin hoitopöydälle. Mieleeni jäi myös kutittelemaan ajatus, että jonain päivänä opettelen tuon jalon taidon myös itse.






torstai 20. kesäkuuta 2013

Kesän paras perunasalaatti

Suurena halloum-juuston ystävänä halloum-perunasalaatti kuuluu "pakko saada" -listalleni heti, kun uusien perunoiden aika koittaa. Epäilen, että bongasin reseptin muutamia vuosia sitten erään kauppaketjun julkaisusta. Mutta koska alkuperäinen resepti on jo aikapäivää kadonnut ja reseptikin muuttanut muotoaan, jääköön mainostaminen tällä erää sikseen.

Salaatti on ihana kesälounas ja se on saavuttanut suosiota myös grilliruokien lisäkkeenä. Se on myös loistava illanistujais- tai vierastarjottava, sillä salaatin voi valmistaa etukäteen ja niin keittömestarillekin jää aikaa seurusteluun tai muihin herkkuihin keskittymiseen. 


Kesän paras perunasalaatti

n. 1 kg uusia perunoita
1 sipuli varsineen
1 ruukku basilikaa
1 rasia kirsikkatomaatteja
1 paketti halloumia
ruusu- tai merisuolaa
rouhittua mustapippuria
reilusti hyvää oliiviöljyä (ainakin 1 dl)

Keitä ja jäähdytä perunat. Paloittele kaikki ainekset suureen, mielellään kannelliseen kulhoon. Jollei halloumi ole extra-suolaista, ripottele pinnalle hieman hyvälaatuista suolaa (perunat vaativat aika reilun suolauksen) sekä rouhittua mustapippuria maun mukaan. Kaada päälle reilusti oliiviöljyä ja kääntele. Salaatti saa kiillellä öljystä, joten lisää öljyä, jos kääntelyn jälkeen salaatti näyttää kuivalta. Öljy auttaa salaattia maustumaan, joten siinä ei kannata pihistellä. Ylimääräinen öljy valuu kyllä salaattikulhon pohjalle tai jää lautaselle. Anna salaatin vetäytyä viileässä mieluiten seuraavaan päivään. 

Alkuperäisessä reseptissä tomaatit olivat aurinkokuivattuja. Ne eivät kuitenkaan salaatin vakiosyöjille, itseäni lukuunottamatta, tahtoneet maistua, joten olen korvannut ne tavallisilla tomaateilla. Jonain päivänä voisin myös heittäytyä hurjaksi ja kokeilla basilikan sijaan jotain toista yrttiä, vaikkapa rosmariiniä.

Raakaa kakkua juhannuspöytään

Voisin luokitella itseni sekasyöjäksi. Lautaseltani voi löytyä monta päivää perätysten lihaa ja perunaa, kun taas välillä menen eteenpäin vihersmoothien voimin. Noiden kahden mainitun väliin mahtuukin sitten aikamoinen liuta erinäisiä ruokalajeja ja raaka-aineita, joita mieluusti käytän ja kokeilen.

Kun silmiini sattui keväällä Hidasta elämää -sivuston blogista raakabrownien resepti, päätin heti, että sitä täytyy testata. Ihan perinteistä kahvileipää se ei ollut, mutta niin positiivinen kokemus, että päätin tehdä sitä uudemman kerran ja viedä suvun arvioitavaksi juhannuksen kahvipöytään.

Resepti on melkoisen simppeli ja siltä varalta, että herkku maistuu muillekin, tein sitä tupla-annoksen.

Synnitön Brownie {kahdelle – tai neljälle maltilliselle}

16 kpl pehmeitä keskikokoisia taateleita
2,5 dl kaura- tai mantelijauhoja {löytyy myös gluteenittomia}
0,75 dl raakakaakaojauhetta {esim. luontaistuotekaupat, Ruohonjuuri, Fitness First}
3 – 4 rkl kookosöljyä
2- 4 rkl vettä {testaa ensin vähän ja lisää tarpeen mukaan -> tavoitteena tahmea massa}
ripaus hyvälaatuista suolaa {esim. Himalajan kristallisuola}
kookosjauhoa päälle {valinnainen}
Näin teet:
Laita pehmeät taatelit, kookosrasva ja vesi tehosekoittimeen. Sekoita, kunnes sinulla on suht tasainen massa {ei haittaa jos osa taateleista on palasina mukana}.
Laita kuivat aineet ja hippunen suolaa taikinakulhoon.
Sekoita kostea massa ja kuivat aineet yhteen käsin, monitoimikoneessa tai hyvässä tehosekoittimessa.
Vuoraa suorakaiteen mallinen vuoka leivinpaperilla ja painele massa käsin vuokaan {tästä määrästä tulee 4 cm paksu brownie vähän alle puoleen vuokaan}.
Laita brownie jääkaappiin kylmenemään n. 30 minuutiksi -> herkuttelemaan! (Reseptin löysin täältä.)

Liotin kuivattuja taateleita muutaman tunnin ennen kuin aloitin taikinan tekemisen. Edellisellä kerralla aloitin suoraan, kun pussin kyljessä luki taateleiden olevan pehmeitä. Tehosekoitin oli silloin kovilla, mutta liotettujen taateleitten kanssa pärjäsin mainiosti sauvasekoitinta käytten. Raakakaakaojauhetta ei ollut inspiraation iskiessä käsillä, joten käytin kaapeistamme löytynyttä hyvää tummaa kaakaojauhetta. Jauhoina käytin kaura- ja mantelijauhoja n. puolet ja puolet.

Tuplataikina täytti sopivasti alumiinisen paistovuoan ja browniekakku tekeytyy nyt jääkaapissa. Jännityksellä odotan, minkälaisia kommentteja kokeileva keittöni saa tällä kertaa arvovaltaiselta raadilta.

Omat otokseni kakusta valoittuivat omituisesti, joten lainasin kuvan Hidasta Elämää -sivustolta.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Viherjauhetta kotipihalta

Tänä keväänä ovat vuohenputket saaneet pihallamme kyytiä, kuten aiempinakin keväinä. Pikkuhiljaa saan vallattua hylättyä ja villiintynyttä kasvimaata vallattua takaisin hyötykäyttöön vuohenputken, juolavehnän ja voikukan mittavilta juuristoilta. Mutta jotain on kuitenkin myös toisin, sillä olen lähestynyt kasvustoja myös keruukori käsissäni. Nuoret, vielä vaaleanvihreät lehdet kelpaavat nimittäin mainiosti ihmisravinnoksi. Jo aiempina kesinä olen nyppäissyt aromikkaan lehden sieltä, toisen täältä piristämään salaattia. Tänä kesänä olen kuitenkin ensimmäistä kertaa säilöntäaikeissa.

Olen ottanut tavakseni nauttia lähes päivittäin smoothien kotoa kulloinkin löytyvistä hedelmistä ja vihanneksista. Keväästä asti olen lisännyt pirtelööni tai aamujogurttiini myös hitusen viherjauhetta. Olin lukenut viherjauheen hyvää tekevistä vaikutuksista (mm. energiatason nousu, unen laadun paraneminen, aineenvaihdunnan tehostuminen) ja kun purkki osui kauppareissulla kohdalle tartuin siihen ja päätin kokeilla. Viherjauheen väitetään mm. puhdistavan kehoa ja sisältävän huikeat määrät vitamiineja ja hivennäisiä (oma lyhennelmäni hiven- ja kivennäisaineille). Edelleen klorofyllin eli lehtivihreän sanotaan olevan rakenteeltaan yhtä molekyyliä vaille sama kuin ihmisen hemoglobiini.

Sen verran tyytyväinen olin viherkokeiluuni, että ajattelin testata, voisiko viherjauheen tehdä itse oman pihan ja lähimetsän kasveista. Kaupasta saisin kyllä uuden purkin valmista, jos kokeilu ei toimisikaan. Lumen sulaminen ja luonnon vihertymisen seuraaminen ei ole varmaan koskaan ollut näin innostavaa ja jännittävää - olinhan tällä kertaa riemuissani myös melkein jokaisesta rikkaruohosta.

Vuohenputkikasvusto oli siis ensimmäinen kohteeni. Lehtiä kertyi koriin hyvää vauhtia ja napsin mukaan tarttuneita paksuja lehtirankoja irti hiekkalaatikon reunalla istuessani. Asettelin uunipellille talouspaperia ja levitin lehdet ohueksi kerrokseksi paperin päälle. Sitten suunnistin pellin kanssa saunaan. Ihanteellinen kuivauslämpötila on n. 40 astetta, mikä on jatkuvalämmitteisen saunamme peruslämpötila. Minulle on myös vinkattu, että lattialämmitteinen lattia on myös mainio kuivauspaikka. Lehtimassa, josta paksut kohdat oli poistettu, kuivui nopeasti, vajaassa vuorokaudessa. Lasipurkki on ihanteellinen säilytyspaikka kuivatuille kasveille, mutta niitä voi säilyttää myös paperipussissa kuivassa paikassa. Kuivattu massa tahtoo kuitenkin kerätä ajan mittaan kosteutta, joten isoja määriä ei kannata paperipusseihin talven yli säilöä.

Alkukesä on parasta aikaa viheryrttien keräämiseen, sillä lehtien ravinnepitoisuus on suurimmillaan ennen kukintaa. Tällä hetkellä saunamme lauteilla pötköttelee parilla pellillä vuohenputken lisäksi ainakin omenapuun, voikukan, nokkosen, poimulehden, metsämansikan, mustaherukan, vadelman ja siankärsämön lehtiä. Tekeillä on siis vihersekoitus.

Monilla kasveilla on lääkinnällisiä vaikutuksia ja siksi ei ole suositeltavaa käyttää pitkiä aikoja yhtä ja samaa kasvia, jos ei ole varta vasten sellaiselle kuurille määrätty. Myös annoskoko voi vaikuttaa mitättömältä: viherjauheeseen tottumattoman kannattaa aloittaa varovasti 1/4 tl kuivattua viherjauhetta päivässä ja nostaa annosta vähitellen teelusikalliseen.

Välillä näkee väitettävän, ettei viherjauheita tai -smoothieita voi käyttää liikaa. Tästä olen eri mieltä. Nimittäin kyllä voi, ainakin kahdesta syystä:
 1) Viherjauhe puhdistaa elimistöä voimakkaasti ja äkillinen runsas annostus voi aiheuttaa melkoiset detox-oireet (oireet ovat yksilöllisiä, mutta mm. pahoinvointia, ripulia, päänsärkyä, äreyttä). Usein kehoa jo vaivaavat oireet voimistuvat hetkeksi ennen kuin alkavat helpottaa. Kannattaa siis aloittaa varovasti, omaa kehoa kuunnellen.
2) Vihreät on erinomainen K-vitamiinin lähde. K-vitamiini on keskeinen tekijä veren hyytymisessä ja esimerkiksi veritulpan jälkeen sen liikasaantia pitää välttää. Jos epäilee veritulppariskiä, on syytä olla maltillinen vihreän määrässä.
Luonnossa vapaana ja irrallaan kasvaneet kasvit ovat ravinnepitoisuudeltaan ja vaikutuksiltaan viljeltyjä sisaruksiaan vahvempia, joten saman tehon saa aikaan jo hyppysellisellä. Kasvit keräävät itseensä myös ympäristön myrkkyjä. Siksipä keruupaikka kannattaa valita ainakin kilometrin päästä moottoritiestä ja 500 metriä maantiestä. Lantaloitten ja ulkohuussien liepeillä kasvien nitriittipitoisuudet nousevat korkeiksi, joten sieltäkään ei kannata kasveja kerätä. Ja tietenkin, jos ei ole aikeissa hävittää kasvustoa kokonaan, tulee keräilyssä noudattaa malttia, eikä repiä kaikkia lehtiä saati kasvin juuria maasta.

Syötäväksi saa kerätä vain kasveja jotka varmasti tunnistaa ja vaarattomaksi tietää. Vaikka valtaosa kasveista onkin myrkyttömiä, löytyy Suomen luonnosta myös myrkyllisiä kasveja, joiden nauttiminen voi vaatia sairaalahoitoa. Keräämisen alkuun pääsee hyvin esimerkiksi Arktisten Aromeitten sivuilta löytyvän kasvilistan avulla. Kasvien myrkyllisyyttä voi puolestaan selvittää Myrkytystietokeskuksen kasviluettelosta.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Vettä ja suolaa allergiaan

17-vuotiaana tartuin ensimmäistä kertaa elämässäni allergialääkkeisiin. Koivun kevätiloittelu tuntui olevan liikaa limakalvoilleni ja hengitysteilleni. Siitä lähtien antihistamiinivalmisteet ovat olleet ystäviäni maalis-huhtikuun taitteesta juhannukseen, siis katupölyn ja lepän siitepölyn sekoituksesta koivun kukinnan loppumiseen. Vuosien varrella myös ympärivuotiset ristikkäisallergiat tulivat tutuiksi: pähkinöistä kurkun turpoamista ja mm. omenoista, nektariineista ja kirsikoista suun, nielun ja sisäkorvien kutinaa. Joulukukat pistivät aivastelemaan eikä eläintenkään kanssa ollut aina helppoa oleskella.

Kunnes tänä keväänä en ole tarvinnut ensimmäistäkään allergialääkettä! Syön myös lähes päivittäin pähkinäsekoitusta, jota en pari vuotta sitten olisi edes uskaltanut maistaa. Luonnollisesti myös kaikki ennen kutinaa aiheuttaneet hedelmät ja vihannekset kuuluvat jälleen ruokavaliooni. Kodissamme oli viime jouluna niin sypressi kuin hyasinttikin ja eläinten paijailukin on jälleen pelkästään mukavaa.

Viime syksynä sain vinkin, että allergiat helpottaisivat juomalla tavallista vettä ja syömällä laadukasta suolaa. Kuulosti aika paksulta, mutta päätin silti kokeilla. Aloitin nestetankkauksen juomalla vähintään kaksi litraa vettä päivän mittaan. On tärkeää, että vettä ei tankata kerralla, vaan juodaan hissuksiin niin, että se ehtii imeytyä kehoon läpijuoksun sijaan. Veden kuuluu olla myös puhdasta vettä, ei vissyä (sisältää vääränlaista suolaa) tai muita juomia (sisältävät yleensä sokeria ja lisäaineita). Yksi keino kehon vesivarantojen mittaamiseen on pissan värin ja hajun tarkkailu. Jos virtsa on tummaa ja voimakkaan hajuista, keho kärsii kuivuudesta.

Ensimmäiset pari päivää olivat aikamoisia. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, myös kehoon kertynyt neste lähtee liikkeelle, kun juo riittävästi ja vessassa sai siitä syystä juosta tiheään. En myöskään meinannut millään malttaa juoda tarpeeksi hitaasti siemaillen vaan ryystin mieluummin koko tuopillisen kerralla. Läpihän se tuli hetkessä ja taas jonotettiin jalat ristissä pikkulan ovella.

Vähitellen opin juomaan vettä oikein. Keho alkoi myös kaipaamaan vettä ja ottamaan sitä vastaan suurempia annoksia kerrallaan. Tätä nykyä kolme litraa vettä päivässä menee ihan huomaamatta ja kerta-annoskin voi erityisesti aamuisin lähennellä puolta litraa. Petrattavaa löytyy kyllä vielä siitä, että muistaisin juoda extraa aina kun nestettä poistuu elimistössä normaalia enemmän, siis mm. kahvin tai teen juonnin, hikoilun tai alkoholin nauttimisen yhteydessä.

Vaan ei se pelkkä vesi, mutta myös se suola. Prosessoitu ruokasuola joutaa roskiin ja tilalle kannattaa hankkia laadukasta meri- ja ruususuolaa. Valkaistu, teollinen pöytäsuola on terveydelle haitallista ja siitä syystä suolasta syystäkin varoitellaan. Elimistömme kuitenkin tarvitsee suolaa toimiakseen ja puhdistamaton luonnonsuola (siis meri- tai ruususuola) onkin terveyttä ylläpitävä tuote. Natriumin ja kloridin lisäksi se sisältää kymmeniä elimistömme tarvitsemia aineita. Netistä löytyy runsaasti suolatietoutta, alkuun pääsee hyvin tutustumalla esimerkiksi Saltlifen tai Terveydenjuuren sivustoon.

Käytännössä imeskelin meri- tai ruususuolahippuja yleensä kahdesta viiteen hippusta päivässä. Jotkut kehottavat liottamaan suolan veteen, mutta sain ohjeeksi nimenomaan imeskellä hiput. Ruoansulatus alkaa jo suussa ja suola pääse imeytymään suun limakalvoilta sinne minne tarvitaan tekemättä mutkaa mahan ja suoliston kautta. Suolan tarve on yksilöllistä ja se myös vaihtelee päivästä toiseen. Helppo tapa testata, onko suolaa kehossa riittävästi, on maistella sitä. Jos suola maistuu pahalta, siitä on vajetta. Kun suolaa on elimistössä sen toimintakyvyn kannalta riittävästi, suolan jälkimaku muuttuu makeaksi. Ja kun kehon suolavarastot ovat täynnä, muuttuu suola taas pahan ja suolaisen makuiseksi - keho kertoo, että nyt riittää.

Mm. länsimaiset elämäntapamme, nautintoaineet, lääkkeet sekä stressi lisäävät kehomme happamuutta. Elimistömme reagoi liikaan happoisuuteen esimerkiksi närästäen ja allergiaoirein. Happamuuteen ja sen aiheuttamiin oireisiin ei suola auta, vaan ensiapu on riittävä veden juominen. Veden avulla elimistömme pystyy poistamaan happojen neutraloitumisesta syntyneet kuona-aineet jotta ne eivät varastoituisi kehoomme aiheuttamaan lisää oireita. Ensin siis riittävästi vettä, sitten kohtuudella suolaa. Vesi- ja suolatasapainon pikkuhiljaa korjaantuessa kehon vastustuskyky kasvaa ja siinä samassa myös sen kyky käsitellä allergeenejä omin voimin. Muutos ei tapahdu hetkessä, vaan se ottaa viikkojen sijasta kuukausia.

En voi väittää, että olisin ollut täysin allergiaoireeton. Hasselpähkinä aiheuttaa edelleen vähän kutinaa suussa, samoin tietyt omenalajikkeet. Katupölyyn voi tuskin kukaan koskaan tottua. Runsas, välitön veden juominen heti allergiaoireiden ilmaannuttua on kuitenkin ollut oivallinen keino saada oireet kuriin, enkä ole lääkkeitä tarvinnut. Mekaaniseen pölynpoistoon on puolestaan nenähuuhtelu ollut verraton apu.

Sen verran helppo ja halpa tämä vinkki on ollut, että vapautan ilomielin kausiallergiaani koskevan lääkäriajan sitä enemmän tarvitsevalle ja jaan tyytyväisenä kokemustani eteenpäin. Jos et usko, kokeile itse. Toivottavasti sinäkin yllätyt positiivisesti.



maanantai 3. kesäkuuta 2013

Kuu ja kasvimaa, osa 1

Viime kesänä kasvimaallani ei kasvanut mikään. Tai melkein mikään. Tai melkein mikään itse kylvämäni, jos ihan tarkkoja ollaan. Rikkaruohot viihtyivät kyllä ja ostotaimetkin sinnittelivät niin, että jotain satoa pihan perältä irtosi. Jäljelle jäi kysymys "miksi?"

Veden puutteesta ei kuiva rinnetonttimme viime vuonna päässyt kärsimään - sadetta saatiin täälläkin vähintään kylliksi. Viettävä rinne ja muruinen maa pitivät kuitenkin huolen siitä, etteivät kasvit päässeet hukkumaankaan. Tai eivät olisi päässeet, jos olisivat edes itäneet ensin. Tilli ei nimittäin nostanut maanpinnalle ensimmäistäkään tainta. Kanankakkaa ja kalkkiakin kasvimaalle kannoin, joten kasvualustassakaan ei ollut merkittäviä eroja verrattuna aikaisempaan kesään, jolloin kasvun ihme kyllä tapahtui. Kaiken kukkuraksi innokas kotipuutarhuriystäväni toiselta puolen Suomea valitti samaa.

Yhdessä tuumin päätimme kääntää katseemme taivaalle ja kokeilla tänä vuonna, onko vanhan kansan viisauksissa kuun vaiheista mitään perää. Perimätieto kertoo, että kuun vaiheita seuraamalla löytyy paras aika kylvöille ja myös ne ajat, jolloin siemeniä ei kannata maahan pistää. Perusidea kuuluu, että kasvavalla kuulla kylvetään ylöspäin kasvavat siemenet, kuten salaatti ja laskevalla kuulla puolestaan alaspäin kasvavat, kuten peruna ja porkkana.

Testaus alkoi maalis-huhtikuussa esikasvatettavien siementen kylvöllä. Katse taivaalle ja kalenterista vielä tarkistus, että kuu on varmasti kasvussa ja sitten sormet multaan. Tein ensimmäiset kylvöt kaksi päivää ennen täysikuuta, siis aivan kasvavan kuun loppumetreillä. Aika ei ollut otollisin, mutta ajattelin, että ehkä se riittää, että kasvavalla kuulla. Kyllähän sieltä mullasta jotain nousi, mutta tulos ei oikein vakuuttanut. Ensi kuussa uusiksi, ajattelin. Seuraava kylvö siis parin viikon päästä heti uuden kuun (mustan kuun) mentyä ja johan rupesi lyyti kirjoittamaan! Isojen siementen osalta (jotka voi helposti laskea) kaikki itivät vauhdilla ja pienistäkin voisin väittää samaa, vaikken varmaksi pystykään sanomaan. Niitä hiirenpipanoita kun en tullut laskeneeksi ennen kylvämistä. Siemenet kylvöihin tulivat samoista pusseista, multa oli samaa ja idätyspaikkakin oli tismalleen sama, joten niitten suhteen ei kannattanut spekuloida. Sitä tietysti voi pohtia, lorahtiko purkkeihin juuri saman verran vettä, mutta tasaisen kosteita tuorekelmulla peitetyt purkit mielestäni olivat. Kuulla taisi toden totta olla väliä.

Muutama päivä sitten sain sitten viimein kasvimaalla ensimmäiset kasvulaatikot kylvökuntoon. Vilkaisu kalenteriin ja toteamus, että laskevan kuun puolivälissä mennään. Aamulla suuntasin kasvimaalle mukanani porkkanan, punajuuren ja nauriin siemet sekä useita taimipurkkeja. Minulle ei ole vielä selvinnyt, koska karaistujen taimien siirtäminen olisi otollisinta, mutta järkeilin, että niitten parempi olla maassa kuin kärsiä paahteesta mustissa purkeissa juuria poltellen. Koemielessä kylvin myös salaatinsiemeniä väärään aikaan. Teen uuden salaattikylvön, kun kuu kääntyy taas kasvuun ja aika on niille otollinen. Sitten vertailen tuloksia. Veikkaanpa, että tulen yllättymään.

Tähän mennessä kokeilut ja kokemukset ovat olleet lupaavia ja aion seurata kuun vaiheita jatkossakin. Kuun vaikutus ei myöskään ulotu ainoastaan puutarhahommiin, vaan kattaa lähes kaiken, mitä kuvitella saattaa. Opiskeltavaa ja kokeiltavaa siis riittää yllin kyllin - mitä sitä suotta suin päin uskomaan, jos voi itse testata. Heille, joita kuun vaiheet ja vaikutukset kiinnostavat, suosittelen lämpimästi Yläkuu -sivustoa. Sieltä löytyy mm. hyvin kattavasti kuutietoutta, kuun täsmällinen vaihe sekä vinkkejä askareiden ajoittamiseen.


sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Ihana kamala aurinko

Tässä keväässä ja alkukesässä on ollut poikkeuksellisen paljon auringonpaistetta ja hellettä. Mikäs sen ihananpaa, paitsi jos on herkkäihoisena taipuvainen palamaan jo matkalla jäätelökioskille. Kauppojen hyllyt notkuvat aurinkosuojista, mutta viimeistään sen jälkeen, kun luin Noora Shinglerin Kemikaalicocktail-bloggauksen aiheesta, on ajatuskin aurinkovoiteiden levittämisestä omalle ja erityisesti lasten iholle sattunut sydämeen.

Päällimmäisenä  Kemikaalicocktailin kirjoituksesta on jäänyt mieleeni, että aurinkorasvojen kaikkia vaikutuksia ei tunneta tutkimuksista huolimatta. Tiedetään kuitenkin mm. että rasvat allergisoivat monia (aurinkoihottuma voikin johtua suojavoiteesta, ei auringosta) ja että ne toimivat hormonien kaltaisesti. Rasvat suojaavat ihoa ainoastaan palamiselta, eivät ihosyövältä. Rasvoilla halutaan tehdä aurinko vaarattomaksi ja auringon kokopäiväinen palvonta tavoiteltavaksi toiminnaksi. Lopulta uimisen ja peseytymisen myötä voiteet päätyvät vesistöjen kautta juomaveteemme ja kertyvät ravintoketjun myötä lopulta lautasillemme ja sisuksiimme. Siis sen jälkeen, kun 60% iholle sivellystä rasvasta on jo päätynyt suoraan elimistömme sisäpuolelle. Tieto lisää tuskaa.

Mikäs siis avuksi? Aurinko paahtaa päivästä toiseen, ulos pitäisi päästä leikkimään, uimaan ja olemaan, puutarha ja kasvimaa kaipaavat huomiota, eikä kauppamatkaakaan pysty taittamaan varjossa. Kaiken päälle hiki tulee jo ollessa eivätkä pitkähihaiset t-paidat kertakaikkiaan vedä vertoja kesämekoille.

Koska otsonikerros on huvennut arktisten alueiden yläpuolelta muuta maapalloa nopeammin, ei Pohjolan viisto auringonpaiste ole etelän aurinkorantojen kohtisuoraa paistetta turvallisempaa. Vaatteet ja varjo ovat tietenkin parasta suojausta. Aurinko on paahtavimmillaan keskipäivän aikaan (11-14), jolloin kannattaa välttää itsensä tietoista grillaamista. Yllättävää apua voi löytyä myös keittiön kaapista. Kookosöljy nimittäin suojaa ihoa auringossa ja hoitaa samalla suurinta elintämme. Plussaa on vielä miellyttävä tuoksu - siis jos kookoksesta tykkää. Ihonhoitotarkoituksiin tulee käyttää purkeissa saatavaa kylmäpuristettua kookosöljyä, ei voihyllystä löytyvää nk. munkkirasvaa.

Kookosöljy ei tee ihoa palamattomaksi, eikä sen turvin kannata altistaa itseään auringolle tuntikausia yhtäsoittoa. On tärkeää kuunnella kehoaan ja uskoa sitä. Keho kertoo kyllä, koska on tarvetta kääntää suojattu selkä aurinkoa kohti tai vetäytyä varjoon. Henkilökohtaisesti kestän keskipäivän kesäaurinkoa maksimissaan 20 minuuttia ennen käryn käymistä. Talven jälkeen aurinkoon tottumaton ihoni ei senkään vertaa. Kookosöljyn turvin olen kuitenkin voinut esim. käydä noutamassa lapset kerhosta puolenpäivän aikaan t-paita päällä ilman käsivarsien palamista (aikaa edestakaiseen reissuun menee n. 45 minuuttia). 

Olen kuullut, että kaakaovoilla olisi myös auringolta suojaava vaikutus, mutta omakohtaisia kokemuksia sen käytöstä minulla ei vielä ole. Runsaaasti lisävinkkejä kookoksen käyttöön täältä.



perjantai 31. toukokuuta 2013

Kaivattua helpotusta kutinaan

Toiset ihmiset tuntuvat olevan luonnostaan hyttysille mieluisampia kuin toiset. Kyseenalainen kunniani on usein olla porukassa se, jonka verta himoitaan eniten - tai siltä se ainakin tuntuu. Hyttysten ja kaikkien muiden öttiäisten pistot ovat olleet minulle aina melkoinen koettelemus. Iho kohoaa reiluille paukamille ja kutinaa riittää yötä myöten. Onpa muutaman ihan kunnolla ärtyneen piston takia pitänyt käydä lääkärinkin pakeilla.

Kutinan helpottamiseksi olen testannut laajan valikoiman erilaisia voiteita, puikkoja ja muita troppeja. Yhtä tehottomia kaikki, tekisi mieleni sanoa. Iho on kutinavoiteiden jäljiltä täynnä hajustettua tahmaa, eikä allergialääkkeistäkään ole sallituilla annosmäärillä vaivaan sanottavaa tehoa. Kokemukseni on, että rikkiraavittuun ihoon auttaa parhaiten Illodin -suuvesi tai joku kunnolla kirvelevä desinfiointiaine. Kutina unohtuu hetkeksi kirvelyn alle, palatakseen kuitenkin pian takaisin.

Pienille lapsille lääkevoiteet eivät ole lainkaan suositeltavia ja vauva-ajan koettaessa päädyin parin vuosikymmenen jälkeen turvautumaan lapsuudenkodista tuttuun konstiin. Kävelin paikalliseen puutarhamyymälään ja ostin lääkeaaloen (aloe vera). Tarjolla olevat yksilöt olivat jättimäisiä verrattuna siihen, millainen kaktus oli mielessäni hankkia. Halusin kuitenkin olla aivan varma, että kasvi on juuri se oikea (aloe lajeja on yli 300) ja kävelin ulos kaupasta iso aaloe sylissäni. Enkä ole ostostani katunut!

Aloe veran ihoa hoitava vaikutus on tunnettu antiikin ajoista ja markkinoilla onkin lukuisia siitä valmistettuja tuotteita. Palovamma tai paleltuma, hyttysen pisto tai kuivuuttaan kutiseva iho - aloe veran luvataan auttavan. Autuaaksi tekevä ihmetroppi ei sekään ole, mutta viilentävää helpotusta sen mehevien lehtien sisältävästä hyytelöstä saa niin hyttysen pistoon kuin kutisevaan aurinkoihottumaan. Ja mikä parasta: lehdestä voi käydä leikkaamassa uuden siivun heti, kun tuntuu, että edellisen vaikutus on lakkaamassa.

Aloen kuorta on aikain saatossa käytetty myös sisäisesti ulostus- ja oksetuslääkkeenä. Myrkytystietokeskus määrittelee kasvin myrkylliseksi, mutta toteaa myös, että pienen määrän syöminen aiheuttaa harvoin oireita. Toisaalta on myös kannustusta aloe vera mehun sisäiseen käyttöön mm. suoliston kunnon ylläpitämiseksi. Sisäisessä käytössä kannattanee siis aloe verankin osalta muistaa kohtuus ja jättää kuoret syömättä.

Vaikkei aloe vera kasvina olekaan vättämättä sisustuselementti parhaasta päästä, on se saanut pysyvän kodin pianomme päältä.


torstai 30. toukokuuta 2013

Pihamaan pienet auringot

Lapsena minulla oli tapana seurata mummuani pihamaalle ja metsään kuin hai laivaa. Mummun kanssa paistettiin keväisin nokkoslettuja ja syksyisin tattimuhennosta. Hänen kanssaan opin suomustamaan ahvenia ja rakastamaan kivien keräilyä. Mummun ansiosta tiesin jo varhain, että voikukkaa voi syödä. Leikkien lomassa suuhuni sujahti palanen vihreää lehteä. Ja heti perään keltaisia terälehtiä peittämään lehden suuhun tuomaa kitkerää makua. Iän myötä tapa jalostui sen verran, että kasvin osat päätyivät suuhun salaattikulhon ja lautasen kautta.

Voikukalla on useita terveysvaikutuksia, joista tunnetuimpia lienevät maksan puhdistus ja nesteenpoisto. Kasvin voima piilee sen lehdissä ja juurissa ja erityisesti lehtiä hyödyntäviä ruoka- ja yrttilääkintäohjeita on saatavilla runsaasti. Kukista tiedän keitettävän hunajamaista siirappia, joka maistuu kuulemma pähkinäiseltä ja vaniljaiselta. Väitetään myös, että voikukan nupuista saa etikkaan ja suolaan säilömällä aivan kapristen kaltaista tavaraa. Nettiä selatessa silmiini osui kuitenkin tiukimmin munakkaan resepti, johon tuli voikukan kukintoja. Sitähän pitäisi kokeilla nyt, kun materiaalia on piha pullollaan! Tuumasta toimeen siis.
Voikukkamunakas
2-3 dl voikukkia: täysin auki, vihreine osineen, mutta ilman varsia
sitruunamehua
2-3 kananmunaa
1/2 tl suolaa
loraus vettä
voita
Laita voi pannuun, kuumenna, vatkaa munakasseos kasaan, latele voikukkia naama alaspäin kuumaan pannuun, lisää loraus sitruunamehua ja kaada munakasseos päälle. Kansi päälle, väännä hellan nuppi 1/3 täydestä, anna tekeytyä 15 minuuttia, tarjoile. (Facebook ryhmästä Käytännön lääkekasvit)

Ajattelin kokeilla reseptiä varovasti, sillä munakas oli tulossa itselleni ja lapsilleni lounaaksi. Jos homma ei ollenkaan toimi, saan helposti nypittyä rehut pois ainakin lasten lautasilta. Ovathan mm. paprika ja salaatti saaneet heiltä aiemmin välittömän tuomion jäädä toistaiseksi vain lautasen koristuksiksi. Pistelin ruskistuneeseen voihin kukintoja ja ihastelin, kuinka ne vaihtoivat väriään ja kutistuivat hetkessä. Totesin myös, että efekti ei toteudu, jos kukka joutuu pannulle kyljelleen. Kun noin 10 pientä kukkaa oli tökittynä pannulle ja muutama pitkäksi unohtunut varrenpätkä katkottu pois, kaadoin päälle neljän munan munakasseoksen ja odottelin. Kukinnot pullahtelivat heti seoksen pintaan ja ehdin jo ajatella, että onnistuin sössimään koko jutun. Olin kuvitellut että kukat jäisivät paikoilleen ja käännetty munakas olisi täynnä pieniä aurinkoja. 

Voi onnistumisen iloa! Munakas maistui lapsillekin ja lautaset tyhjenivät hyvää vauhtia. Voikukan maku on todentotta hieman pähkinäinen ja voi korostaa sitä loistavasti. Koska useat siirappireseptit varoittavat vihreistä osista niiden karvauden vuoksi, maistelin ja mutustelin kukintoja tarkasti. Ehkä pieni karvaus on aistittavissa, mutta se ei todellakaan, ainakaan tässä reseptissä, ole mitään verrattuna esim. rucolaan tai moniin miedompiinkaan salaatteihin.  

Nyt katseeni kääntyy vähän väliä ikkunasta ulos: kestäähän voikukkakausi vielä pitkään, sillä tätä on saatava lisää! Seuraavassa kokeilussa jätän munakasmassan pois ja teen kukinnoista lämpimän kasvislisäkkeen. Tai napostelen sen ihan vain sellaisenaan, vaikka iltapalaksi.




keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Tahmeaa hyvää

Tämä tarina sai alkunsa silloisen kotikaupunkini Joensuun Kaislakadulta noin 15 vuotta sitten. Istuin ystäväni kotona alkavan syysflunssan kourissa. Hän keitti minulle teetä ja kaivoi kaapista purkin itse keitettyä kuusenkerkkäsiirappia. Se kuulemma helpottaisi. Oliko syynä tee, sympatia vai kotiin viemisiksi saatu siirappipurkki, kurja olo tuntui kuitenkin helpottavan. Siitä lähtien olen keväisin katsellut uutta keväisen vaaleanvihreää vuosikasvua puskevia kuusia sillä silmällä. Jonain päivänä vielä minäkin teitä keittelisin.

Kauan sai aikeeni hautua ja odottaa toteutumistaan, kunnes viimein koitti se päivä, jolloin keittiömme täyttyi huumaavasta kuusentuoksusta. Joulukuusen mukanaan tuoma vieno havuntuoksu ei yllä lähellekään keittyvien kerkkien vahvaa, mutta hyvää aromia. Kiireisen kokkaajan keittiöön ei siirapin keittäminen sovi, sillä aikaa tuhrautuu helposti viisi tuntia. Jälkiviisaana voin myös todeta, ettei hellepäiväkään ole ihan paras valinta hellan ääressä hikoiluun.

Netistä löytyi etsivälle useampi hieman toisistaan poikkeava siirappiohje, joita sujuvasti soveltamalla ja vähän omiani säveltämällä päädyin seuraavaan reseptiin:

2 litraa kuusenkerkkiä
2 litraa vettä
1 kilo intiaanisokeria

Pistin kerkät isoon kattilaan, liotin yön yli ja aamulla pistin kattilan tulille. Monet reseptit kehoittivat kaatamaan liotusveden pois, mutta toisaalta löytyi myös ohjeita, joissa liotusvesi keitettiin, joten päädyin aromien maksimoimiseen liotusvettä käyttäen. Kahden tunnin keittämisen jälkeen siivilöin kerkät pois liemestä, lisäsin sokerin ja jatkoin keittämistä toiset kaksi tuntia vähän väliä keitosta sekoitellen. Kaikki löytämäni reseptit ohjeistivat käyttämään sokeria, sitä tarkemmin määrittelemättä. Intiaanisokerin suurena ystävänä halusin kokeilla, millaisen tujauksen sen hieman salmiakkimainen aromi toisi lopputulokseen.

Ensi maistelulla kiehuva sokeriliemi ei tehnyt vaikutusta. Se maistui vetiseltä, pihkaiselta ja vähän makealta. Keittäminen teki kuitenkin ihmeitä, sillä pihkainen maku väistyi vähä vähältä. Loppujen lopuksi tuloksena oli vajaa litra tummaa, paksua ja hyvää siirappia. Intiaanisokerin ruskea väri teki lopputuloksesta aivan tummanruskeaa ja sen aromi pääsee siirapissa oikeuksiinsa peittämättä kuitenkaan kuusen makua.



Nyt ovat ensimmäiset purnukat odottamassa  syysflunssien saapumista. Kuusenkerkkäsiirappia on kansanlääkinnässä käytetty erityisesti yskänlääkkeenä ja hengitystieinfektioihin. Tuore kerkkä on muutenkin melkoista superruokaa. Siitä löytyy vitamiineja, hivenaineita ja antioksidantteja niin paljon, että kokeileminen kannattaa, vaikka salaatissa. Lääkekäytön lisäksi siirappia tullaan meillä käyttämään ainakin jäätelön ja lettujenkin kastikkeena. Haaveilen vielä toisen koesatsin keittämisestä, tällä kertaa liotusvesi pois kaadettuna ja tavallista sokeria käyttäen. Muutenhan ei voi tietää, mikä on parasta. 

Kerkkien keräämiseen pätee sama sääntö kuin joulukuusiinkin: jokamiehen oikeudet eivät niihin asti yllä, vaan keräämiseen tarvitaan maanomistajan lupa.